Yleensä ajatellaan, että toivo rakentuu ihmisen elämässä aikadimensioiden varaan. Menneet onnistumiset luovat toivoa siitä, että nykyisetkin haasteet ovat voitettavissa, ja siten tulevaisuuskin voi olla hyvä.
Vaikeasti muistisairas ihminen kuitenkin menettää kykynsä tulkita aikaa, ja elämä saattaa tapahtua yhtä aikaa menneessä, nykyhetkessä ja tulevassa. Ihminen saattaa esimerkiksi hoivakodissa asuessaan (nykyhetki) etsiä lehmiään (mennyt elämä) lypsääkseen ne löydettyään (siis tulevaisuudessa).
Kun ihminen ei itse osaa tehdä eroa aikadimensioiden välillä, voi elämä olla hyvin kaoottista ja pelottavaakin. Silloin tarvitaan meidän muiden apua toivon tuottajina. Hoivakodeissa työskenteleviä evankelis-luterilaisia pappeja haastattelemalla huomasimme, että toivo ei vaikeassa muistisairaudessa synny aiempia kokemuksia peilaamalla, vaan se perustuu pikemminkin turvallisuuden tunteeseen nykyhetkessä. Toivoa ON hyvän hetken jatkuminen – minuutin, tunnin tai iltapäivän verran. Toivoa voi silloin olla Eino Leinoa lainatakseni myös ”tuskaton tuokio pieni”.
Toivon sisältäviä hyviä hetkiä papit tuottivat hoivakotien asukkaille monin aktiivisen läsnäolon keinoin. Kun sanat olivat vaikeasti muistisairaan ihmisen jo pettäneet, kommunikaatio kävi usein kehon ja aistien kautta. Hyräily, laulaminen, silittäminen ja kaikenlainen läsnäolon välittäminen korostuivat.
Puhekin oli tärkeää, mutta sillä ei välitetty sanojen konnotaatioita ja loogisia viestejä, vaan avattiin muistisairaalle ihmiselle kokemus kuulluksi tulemisesta. Eivät ne sanat, vaan se keskustelun akti! Kokemus siitä, että joku kuuntelee minua ja on minua varten.
Jokainen voi yrittää kuvitella miltä tuntuisi, jos menettäisi kyvyn laittaa asioita omassa elämässään minkäänlaiselle aikajanalle. Voisi tuntua aika toivottomalta. Siksi lehmiään etsivä muistisairas ihminen pitää kohdata omassa tilanteessaan. Hänen huolensa on tunnustettava – on ikävä tunne, jos lehmät ovat hukassa. Tunteen validoinnin kautta rakentuu yhteys ihmiseen, ja häntä voi kuljettaa pois pelottavasta tilanteesta. Voi puhua lehmien tärkeydestä ja sitten siirtää puhetta vaikkapa muihin elämässä tärkeisiin ja miellyttäviin asioihin.
Eräs pappi määritteli työkseen hoivakodissa ihmisten auttamisen omaan iloonsa. Toinen koki tehtäväkseen evankeliumin julistamisen, mutta ei puhumalla vaan auttamalla. Jos kaikista haastatteluista nostaisi esiin yhden tärkeän motivaation pappien työhön hoivakodeissa, olisi se jo edellä mainittu asukkaiden turvallisuuden tunteen mahdollistaminen. Ja juuri sitä voi tehdä jokainen hoivakodissa vieraileva tai työskentelevä ihminen, siihen ei teologin koulutusta tarvita. Tarvitsee vain välittää jollakin keinolla viesti: minä olen tässä. Meillä ei ole tässä mitään hätää. Silloin väkisinkin on toivoa.
Kirjoittaja:
Jari Pirhonen
yliopistotutkija (HY, TaY)
Lisää aiheesta:
Pirhonen, J., Saarelainen, S.-M., Peltomäki, I. & Vähäkangas, A. (2023). Past-oral Care – Hope in Pastoral Care and Counselling for People with Severe Dementia. Journal of Pastoral Theology, Published online: 03 Jul 2023.
OpenAccess: https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/10649867.2023.2221109
