Koska olet viimeksi kysynyt tuon kysymyksen itseltäsi, kumppan(e)iltasi, ystävältäsi, tai muulta läheiseltäsi? Mitä vastaisit tuohon kysymykseen nyt?
Seksuaalisuus on keskeinen osa ihmisyyttä kohdusta hautaan saakka. Seksuaalisuus sanaan usein liittyy konnotaatio seksiin, mutta seksuaalisuus on hyvin, hyvin paljon muutakin. Ajatellaan kattoa; tuo katto on seksuaalisuus. Seksuaalisuus ei rakennu vain yhdestä tekijästä, kuten vaikkapa seksistä, vaan jotta katon alla todella on pystyssä pysyvä talo, tulee rakennusmateriaaleja olla monenlaisia, jotka palvelevat omaa tarkoitustaan. Seksuaalisuus sisältää seksin, sukupuoli-identiteetin, sukupuoliroolit, seksuaalisen suuntautumisen, erotiikan, mielihyvän, läheisyyden ja intiimiyden sekä lisääntymisen.
Seksuaalisuutta koetaan ja ilmennetään ajatuksissa, fantasioissa, mielihaluissa, uskomuksissa, asenteissa, arvoissa, käyttäytymisessä, toiminnassa, rooleissa ja ihmissuhteissa. Näistä rakennusmateriaaleista rakennetaan talo, jonka katoksi (ja kattotermiksi) seksuaalisuus istuu. Näistä rakennusmateriaaleista kuitenkaan yksikään ei ole synonyymi seksuaalisuudelle; eihän seinät, lattia tai perustukset yksinään vielä kokonaista taloa tarkoita. Kuitenkin kaikkien seksuaalisuus ei aina sisällä kaikkia näitä ulottuvuuksia, eikä jokainen koe tai ilmaise seksuaalisuudessaan kaikkia ulottuvuuksia. Jokaisen seksuaalisuus on yksilöllinen kokonaisuus kuten me ihmisinä olemme muutenkin, eikä seksuaalisuutta tule arvottaa.
Kenellä on lupa seksuaalisuuteen?
Vaikka seksuaalisuus on sisäsyntyinen perusominaisuus meissä kaikissa, siihen vaikuttavat biologiset, psykologiset, sosiaaliset, taloudelliset, poliittiset, kulttuuriset, lailliset, historialliset, uskonnolliset ja henkiset tekijät. Homoseksuaalisen kanssakäymisen laittomuus vuoteen 1971 asti, ja homoseksuaalisuuden luokittelut sairaudeksi aina vuoteen 1981 asti ovat hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskuntakin voi säädellä ihmisen seksuaalisuutta jopa lakiteknisillä keinoilla. Myös kuurojen pakkosterilisaatio, sekä vuoteen 1969 asti avioliittolaissa voimassa ollut kielto kahden ”synnynnäisesti kuuromykän” välisestä avioliitosta ovat malliesimerkkejä siitä, kenelle yhteiskuntamme sallii seksuaalisuuden. Yhteiskunnassa valloilla olevat normit ja asenteet vaikuttavat luonnollisesti kanssakäymiseemme ja siihen, miten ajattelemme seksuaalisuudesta.
Jos seksuaalisuus esitetään mediassa, taiteessa, populäärikulttuurissa ja puheissamme kuuluvaksi ja sallituksi vain nuorille ja keski-ikäisille, vammattomille ja toiminnanrajoitteettomille, valkoisille, hoikille ja kauniille ihmisille, se pakosti vaikuttaa asenteisiimme kohdatessamme ikääntyneiden tai mahdollisesti toiminnanrajoitteellisten seksuaalisuutta.
Seksuaalisuus ei katoa meistä iän, sairauden tai toimintakyvyn muutosten myötä. Seksuaalisuus voi muuttaa muotoaan, tai sen merkitys muuttua esimerkiksi iän myötä, mutta perusominaisuutena se säilyy meissä kaikissa. Seksuaalisuutta ei voi mitata seksuaalisen aktiivisuuden kautta, eikä seksuaalisuutta tulisi arvottaa tai määritellä sen kautta. Ajatus siitä, että ikääntyneillä tai erityistä tukea tarvitsevilla ihmisillä on seksiä, fantasioita tai he ovat ylipäätään seksuaalisia olentoja, on tabu. Asian tabuisuuden myötä seksuaalisuutta ei välttämättä osata, pystytä tai kehdata ottaa puheeksi hoitoa tai kuntoutusta, vaikka kyseessä olisi sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilainen, jonka voisi olettaa ammattinsa puolesta pystyvän huomioimaan ihmisen kokonaisuutena.
Seksuaalisuuden saavutettavuus
Yksi tapa rikkoa tai ainakin pyrkiä häivyttämää seksuaalisuuteen liittyvää tabua, on ottaa asia puheeksi. Kun suunnitellaan hoitoa, tulisi hoitavan tahon ottaa asia puheeksi, jos hoito, lääke, tai sairaus seksuaalisuuteen voi vaikuttaa, ja usein näin on. Jos potilas tai asiakas ei halua asiasta jutella, ei ole pakko. Mutta ottamalla edes asian esille normalisoidaan sitä ajatusta, että vaikkapa määrätyn lääkkeen vaikutus seksuaalisen nautinnon kokemiseen on merkittävää.
Iän karttuessa kaikenlaiset vaivat voivat lisääntyä ja muistisairauteen sairastuminen ei ole harvinaista. Suomessa arviolta hieman alle 200 000 ihmistä sairastaa muistisairautta ja vuosittain muistisairauteen sairastuu reilu 14 000 ihmistä. Muistisairaudet ajatellaan tyypillisesti ikääntyneiden vaivaksi ja sairastuneista valtaosa onkin yli 80-vuotiaita, mutta sairastuneiden joukossa on myös työikäisiä.
Muistisairaus voi vaikeuttaa vuorovaikutusta monella eri tapaa. Muistisairas voi unohtaa sanoja tai aiheen, josta oli puhumassa, hän voi sanoa vääriä sanoja tai kyky puhua vaikeutuu. Vuorovaikutus ja kommunikointi voi olla haastavaa esimerkiksi hoidollisissa tilanteissa. Tällaisessa tilanteessa vuorovaikutuksen tueksi on saatavilla puhetta tukevia kommunikaatiomenetelmiä, kuten kuvakommunikaatiokuvia.
Kuvakommunikaatiokuvat ovat hyvä ja melko vaivaton keino tukea tai korvata puhetta, joka on vaikeutunut tai puuttuu kokonaan syystä tai toisesta. Kuvat ovat melko universaaleja ja helpottavat myös tilanteissa, joissa on kielimuuria. Kuvakommunikaatiokuvista on kuitenkin vuosikausia puuttunut melko merkittävä teema; seksuaalisuus. Kuinka voidaan olettaa, että henkilö kommunikoi seksuaalisuudesta, jos tästä teemasta kommunikointi ei ole edes vaihtoehto kuvien puutteen vuoksi? Samoin kuin julkisten tilojen tulee olla saavutettavia myös apuvälineitä (kuten rollaattoria, pyörätuolia tai sauvoja) käyttäville, tulee seksuaalisuuden, ja siitä kommunikoinnin olla saavutettavaa kaikille ikään sekä toimintakykyyn katsomatta.
Kuvakommunikaation käyttäminen osana muistisairaiden hoitoa ja kuntoutusta on vasta alkumetreillä. Kuvien käyttö aivoinfarktien tai aivoverenvuotojen kuntoutuksessa on yleistynyt jatkuvasti, mutta silti kuvien käyttäminen kohdistuu enemmän lasten ja nuorten kommunikoinnin mahdollistamiseen. Aikuisiällä sairastuminen ja puhekyvyn menettäminen tai heikentyminen on suuri asia ja kuvien käyttöön tulisi olla aktiivinen ote kaikilla hoitoon ja kuntoutukseen osallistuvilla.
Pyydä rohkeasti apua, mikäli kommunikaation mahdollistaminen ja siihen tukikeinojen etsiminen tuottaa pään vaivaa. Ja muistathan myös seksuaalisuuden ja siitä keskustelun mahdollistamisen tärkeyden.
Kirjoittajat
Fanni Kevätniemi, lähihoitaja, seksuaaliterapeutti, kätilöopiskelija
Henna Kekkonen, toimintaterapeutti YAMK, erityistason seksuaaliterapeutti
