Kuka on maskin takana?

Pääkuva Muistiliitto

Kuka on maskin takana?  

17.2.2021

Muistisairaan ihmisen inhimillinen kohtaaminen maskeilla ja etäisyyksin vaatii uudenlaista viestintää. Kun kasvot on peitetty, vuorovaikutukseen tarvitaan uusia kehonosia. Muistisairaan ihmisen hoidossa ja kohtaamisissa korostuu nyt ennen kokemattomalla tavalla turvallisuudentunteen ylläpitäminen ja toivon kannattelu: välittäminen ei lopu, vaikka välimatka kasvaisi. 

Masked Singer Suomi -ohjelma pyörii tv:ssä. Katsojia kiehtoo arvuutella kisaajien todellista henkilöllisyyttä. Joskus pelkkä äänikin voi paljastaa, kuka on kyseessä. Veikkauksia satelee Twitteriä myöden. Kuka on maskin takana? 

Samaa on arvuuteltu kuluneina kuukausina hoitotyössäkin. Kun hoitaja piiloutuu maskin taakse, turvallisuuden tunteen ja luottamuksen rakentumiselle on etsittävä uusia rakennusaineita. Varsinkin muistisairaiden hoidossa maskit ovat tuoneet eteen odottamattomia vuorovaikutustilanteita, joista selviytymiseen on tarvittu luovuutta, uusia tapoja toimia ja syvää, kokonaisvaltaista inhimillisyyttä. 

Rosvo vai poliisi? 

Erilaisten suojainten käytöstä tuli hoitotyön arjessa uusi normaali COVID-pandemian myötä. Hämmentävän vähän olen kuitenkin huomannut kiinnitettävän huomiota siihen, miten maski tai visiiri muuttaa vuorovaikutustilanteita muistisairaiden ihmisten kanssa. Muistisairaus vaikuttaa monella tavalla ihmisen kykyyn toimia tässä uudessa todellisuudessa, joka näyttäytyy toisinaan terveillekin kuin jonkinlaisena b-luokan tieteiselokuvana.  

Muistisairaat ihmiset kysyvät usein: “Miksi sinun pitää käyttää tuota naamaria? Ota se pois!” 

Myös maskin käyttäminen vaikeutuu muistisairauden vuoksi, vaikka sille olisikin tarvetta. Usein näkee muistisairaan ihmisen koskevan maskiin tai visiiriin. Muistisairas ihminen hypistelee ja rapsuttaa maskia, jos se tuntuu epämukavalta tai maskin alta kutittaa. Ja kuten me kaikki kokemuksesta tiedämme, sellaista tapahtuu aika usein. Muistisairaat ihmiset reagoivat herkästi ympäristön ärsykkeisiin, heillä kontrollin vaatimat tiedonkäsittelyyn liittyvät aivojen rakenteet ovat vaurioituneet, ja siksi kasvosuojuksen käyttö ei useinkaan toteudu aivan tarkoituksenmukaisella tavalla. Kun muistisairaus etenee, vaikeutuu kyky palauttaa mieleen aiemmin keskusteltuja asioita ja kyky muistaa pitkiä ohjeita. Keskittyminen herpaantuu herkästi ja liike alkaa korvata puhetta. 

Muistisairaus vaikuttaa monella tapaa ihmisen kykyyn tehdä tulkintoja ympäristöstään. Aivojen kyky tunnistaa aistinelimistä tulevaa tietoa vaikeutuu. Esineitä pinnoilta voi olla vaikea hahmottaa, tutut kasvot häipyvät mielestä, äänien suuntaa on vaikea tunnistaa. Muistisairaalla ihmisellä voi esiintyä myös harhaisuutta kuten näköharhoja ja niiden ilmaantuvuus kasvaa hämärässä. Lisäksi vielä mennyt todellisuus ja tapahtumat pyrkivät tulemaan mieleen päällimmäiseksi. Moni muistisairas asiakas on kieltäytynyt päästämästä maskiin pukeutunutta kotihoidon työntekijää kotiinsa.  

“En päästä sinua sisään. Olet rosvo!”  

Seuraavalla kerralla hoitaja on ehkä sonnustautuneena visiiriin, ja tulija vaikuttaakin muistisairaan asiakkaan silmissä poliisilta. Eräs hoitaja totesikin kokemuksen syvällä rintaäänellä:  

”Näytän aina kohdatessa ensin koko kasvoni muistisairaalle ihmiselle”.  

Muistisairaan ihmisen kokemus rosvoista tai poliiseista maskillisten hoitajien sijaan liittyy turvattomuuden tunteen horjumiseen. Perusluottamus toisiin ihmisiin, avun saamiseen, rakentuu jo varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Tällöin ihmiselle syntynyt kiintymyssuhdemalli vaikuttaa turvallisuuden kokemiseen myös vakavan sairauden kohdatessa. Vahva lapsuudessa syntynyt perusturva auttaa meitä koko elämän luottamaan toisiin ihmisiin ja siihen, että minulle seuraa hyvää. Aina perusturvallisuus ei kuitenkaan ole rakentunut elämän aikana parhaalla mahdollisella tavalla, ja muistisairaus järkyttää aina elämän perustuksia ja turvallisuuden tunnetta hyvin perustavalla tavalla. Turvallisuuden tunteen vahvistaminen onkin tärkeä osa hyvää muistihoitotyötä ja korostuu nyt ennen kokemattomalla tavalla. 

Kun hymy on piilotettu 

Muistisairas ihminen on kuin aalloilla keikkuva kaarnalaiva, joka tarvitsee myötätuulen pehmeää tukea purjehtiakseen eteenpäin. Sairauden edetessä oma identiteetti haurastuu ja muistisairas ihminen tarvitsee toiselta ihmiseltä kaikkinaista vahvistamista. Kyky olla vuorovaikutuksessa säröilee: on yhä vaikeampaa tunnistaa omia tunteitaan, tuntemuksiaan ja tarpeitaan, pukea niitä sanoiksi sekä ilmaista niitä. Muistisairaan henkilön kanssa vuorovaikutus on peilausta - muistisairas näkee itsensä siinä, miten hoitaja häneen suhtautuu. Toisen ihmisen kasvot, eleet ja ilmeet ovat peili, jonka kautta muistisairas voi tehdä sisäistä maailmaansa ymmärrettäväksi, saada turvaa ja tukea ja löytää merkityksiä pirstaloituvasta todellisuudestaan. Silloinkin, kun sanat, muistot ja merkitykset katoavat, jokin meissä ymmärtää hymyilevät kasvot ja arvostavan katseen. Näiden kohtaamisten kautta voi tulla nähdyksi, saada vahvistuksen:  “minä olen yhä tässä omana tärkeänä itsenäni.” 

Miten maskien tai visiirin kanssa voidaan välittää vuorovaikutustilanteissa arvostusta ja nähdyksi tulemisen kokemusta? 

Kun hoitaja kurkottaa kohti muistisairaan ihmisen kokemusmaailmaa maskin takaa, se muistuttaa tilannetta, jossa vuorovaikutusta haastaa jonkin aistin puuttuminen tai heikkous. Silloin viestejä on luettava uudella tavalla: sokea ihminen tulkitsee äänensävyjä, taukoja ja toisen ihmisen liikehdintää. Huonokuuloinen ihminen lukee huulilta ja yrittää tulkita viestiä asiayhteyksien kautta. Hän myös katsoo hoitajaa silmiin ja hakeakseen vahvistusta viestin tulkinnalle vuorovaikutustilanteissa. 

Muistisairas ihminen ei näe hymyilevää suuta maskin takaa, mutta hän näkee silmät. Hän näkee sen, että häntä katsotaan silmiin. Monesti kohtaamisissa jää mieleen juuri katse, etenkin ensikohtaamisista katseen väri ja syvyys tulee lähelle. Millainen katse meihin luotiin - pälyilevä ja nopea vai rauhallinen ja kiinnostunut? Hymyilivätkö silmät? Oliko katseessa hyväksyntää, rakkautta? Katseen avulla tulemme nähdyksi toisen silmissä. Katseen avulla voidaan sivuuttaa tai nähdä toinen ihminen arvokkaana yksilönä. Katseella voidaan koskettaa.  

Muistisairaat ihmiset kokevat usein häpeää sairauden aiheuttamista muutoksista omassa käytöksessä ja erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Häpeä on tunne siitä, ettei tule hyväksytyksi omassa mielessään tai toisten silmissä. Hoitajan katseen kautta muistisairas ihminen voi kokea hyväksyntää ja arvostusta, vaikka kömmähdyksiä sattuukin. 

Viesti koko keholla 

Maskista huolimatta hoitaja voi rauhoittaa ja luoda turvaa kehon kielellä. Kiireettömät, rauhalliset liikkeet ja eleet viestivät, että syytä huolestumiseen ei ole. Aito kiinnostus, eläytyminen ja keskittyminen välittyvät koko olemuksesta, vaikka se olisikin suojavaatteisiin verhottu. Hoitaja voi olla selin, häärätä omiaan itseensä uppoutuneena - tai hän voi suunnata kehonsa muistisairasta ihmistä kohti ja välittää läheisyyden kokemista. Hän voi tehdä kehon liikkeillä ja asennoilla itsensä läsnä olevaksi ja toisen ihmisen nähdyksi ja kuulluksi. Äänensävy voi olla hätäinen tai kiireinen, tai se voi olla tyynnyttävä ja luottamusta herättävä. Kun maskin takaa kuuluu iloinen, mukava jutustelu tai laulelu, maskikin ahdistaa vähemmän. Tunnelmaa voi keventää mielimusiikin kuuntelu tai rintapieleen laitettu sydämenmuotoinen pinssi, joka kertoo maskimaakarin olevan hoitaja nimeltä se ja se, hyvien puolelta. 

Muistisairaus vaikeuttaa ihmisen kykyä tuottaa sanoja ja tarinoita sekä osallistua nopeasti eteneviin vuorovaikutustilanteisiin. Kun kasvoilla on maski, oman puheenvuoron jälkeen on maltettava pitää riittävä tauko. Sanat voi ääntää tavallista selkeämmin, mutta lämpimällä sävyllä. Turhaa informaatiotulvaa kannattaa välttää ja suosia yksinkertaisia kysymyksiä ja ohjeita, jotka esitetään yksi kerrallaan. 

Maskit ja etäisyys pakottavat meitä tarkastelemaan vuorovaikutuksen olemusta. Tiedetään, että länsimaalaisille ihmisille on tärkeää tarkkailla vuorovaikutustilanteissa sekä suuta että silmiä. Kun vuorovaikutus on rikki, viesti ei ehkä mene muistisairaalle ihmiselle saakka vain silmien kautta, vaikka hymyilisitkin maskin takana. Kun viestintävälineeksi otetaan koko keho, voidaan välittää toivoa maskista huolimatta. Ja juuri toivo on se mitä tarvitsemme tässä käsittämättömän vaikeassa tilanteessa, jossa tulevaisuutta värittää epätietoisuus. Toivo on voimaa, valoa johon luotamme pimeässä. Toivon avulla voimme sietää nykyhetken vaikeita asioita ja uskoa parempaan tulevaan. 

Ihmisillä on syvä kaipuu toistensa yhteyteen. Riittävä kokemus yhteenkuuluvuudesta ja merkityksellisyydestä voi syntyä etäisyydestä huolimatta, videopuhelun välityksellä tai ikkunan läpi. Yhteyttä välillämme voi vaalia myös maski tai visiiri kasvoilla: vaikka sinä et voikaan nähdä minua kokonaan, minä näen sinut. Tämä hassu naamari on tosiaan vähän ankea, mutta kun olemme tässä yhdessä, pärjäämme kyllä.  

Me kaikki tarvitsemme inhimillisiä kohtaamisia. Ne vahvistavat minuutta.  

Kirjoittajat:

Heidi Valtatie, sh, TtM, gerontologisen hoitotyön lehtori, Tampereen ammattikorkeakoulu
Nina Sarell, sh, TtK, terveystieteen maisteriopiskelija, Tampereen yliopisto