Kirgisia, vuoristojen kaunis maa, on kantanut perinteitä ja kulttuuriaan vuosisatojen ajan. Olen kirgisialainen, joka on asunut Suomessa jo kymmenen vuotta. Taustaltani olen lähihoitaja, mutta parhaillaan valmistumassa geronomiksi, eli vanhustyön asiantuntijaksi.
Kirgisian vanhustenhoito eroaa huomattavasti Suomen käytännöistä. Viime aikoina olen perehtynyt Kirgisian terveydenhuoltojärjestelmään, erityisesti geriatrian, geronomien ja muistisairauksien hoidon näkökulmasta. Yllättäen olen huomannut, että geriatreja ja geronomeja ei ole käytännössä lainkaan, ja muistisairauksien tuntemus on vähäistä. Tässä blogissa jaan perhetarinan avulla näkemyksiäni ja kokemuksiani aiheesta.
Mummoni ja muistisairaus
Mummoni oli 87-vuotias, kun hän alkoi osoittaa muistisairauden oireita. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän alkoi harhailla ja menetti kykynsä tunnistaa läheisiään. Muisti vain hänen pikkulapsensa, vaikka hän ollut aina kaukana koulutuksen ja työn takia. Isäni, joka oli esikoinen, ja äitini hoitivat mummoa koko hänen elämänsä ajan, erityisesti silloin kun mummo menetti näkönsä. Tämä herätti kysymyksiä mielessäni silloin jo: Miten ihminen voi unohtaa ne, jotka ovat aina olleet läsnä, ja muistaa ne, jotka ovat olleet kaukana?
Lisäksi kylällä liikkui huhuja, että mummoni loppu oli lähellä. Aiemmin oli ollut tarinoita, joiden mukaan ikäihmisen harhailu merkitsi pian koittavaa loppua. Kysyin isältä tästä, ja hän kertoi, että aikaisemmin tällainen uskomus toiminut tapana valmistaa läheisiä omaistensa menettämiseen. Kuitenkaan se ei aina pitänyt paikkansa, sillä kaikki ikäihmiset, joilla oli näitä oireita, eivät välttämättä kuolleet pian. Jotkut elivät pitkään näiden oireiden kanssa, ja sairaudesta ei ollut tietoa, sillä sitä ei tunnistettu.
Muistisairaudet ja kulttuurin varjot
Kirgisiassa, kuten monissa muissakin kulttuureissa, ymmärrys muistisairauksista on rajallista. Ikäihmiset, jotka eivät muista läheisiään, sekä harhailevat vanhukset saatetaan leimata "hulluiksi", mikä luo stigmaa ja vaikeuttaa asianmukaista diagnoosia ja hoitoa. Vaikeissa tapauksissa ihminen lähetetään suoraan psykiatristen sairauksien osastolle.
Kirgisian kulttuurissa perhekulttuuri on vahva, ja vanhempia hoidetaan kotona vanhetessa. Tämä perinne korostaa läheisten siteiden merkitystä. Geriatrisen hoidon puute on kuitenkin johtamassa tilanteeseen, jossa ikäihmiset jäävät ilman asianmukaista tukea ja ymmärrystä muistisairauksien osalta.
Haasteet vanhainkodissa
Muutama vuosia sitten Kirgisiassa avattiin ensimmäinen vanhainkoti, mutta valitettavasti siellä ei ole erikoistuttu muistisairauksien hoitoon. Vanhainkoti on suunnattu niille, joilla ei ole lapsia. Mielenkiintoinen huomio on myös se, että nykyään myös ne, joilla on lapsia tai sukulaisia, valitsevat asumisen vanhainkodissa. Tämä kuvastaa kulttuurimuutosta, kun ihmiset etsivät yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa myös vanhainkodeista.
Perinteisesti vanhempien hoito on ollut poikien vastuulla, kun taas tyttäret ovat aina naitettuina toisiin perheisiin. Tyttärien rooli on usein rajallinen, ja kulttuuriset asenteet vaikeuttavat heidän osallistumistaan vanhempien hoitoon. Tämä asettaa tyttäret usein vaikeaan tilanteeseen, kun heidän vanhempansa tarvitsevat hoitoa. Mutta perinteiset näkemykset ovat muuttumassa parempaan suuntaan.
Kirgisian kulttuuri kohtaa muistisairauksien haasteet, ja tarve tietoisuudelle ja hoidolle on suuri. Geriatrisen hoidon ja muistisairauksien tuntemuksen lisääminen voisi merkittävästi parantaa vanhusten elämänlaatua ja tarjota heille asianmukaista tukea. Samalla perhekulttuurin vahvuuksia voitaisiin hyödyntää rakentavasti vanhustenhoitomallissa, joka kunnioittaa perinteitä, mutta vastaa myös nykypäivän tarpeisiin.
Kirjoittaja:
Saikal Osmonalieva Yigit
Geronomiopiskelija, Metropolia-ammattikorkeakoulu
