Itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus

29.11.2018

Itsemääräämisoikeudesta keskusteltaessa on syytä muistaa, että kyse on perus- ja ihmisoikeudesta, joka lähtökohtaisesti kuuluu kaikille. Henkilöstön vähyys ei voi olla syy rajoittamistoimenpiteille.

Uusi asiakas- ja potilaslaki eli niin sanottu itsemääräämisoikeuslaki ei toteudu tälläkään hallituskaudella. Lakiluonnos päätettiin lausuntokierroksen jälkeen ottaa vielä jatkovalmisteluun.

Vaikka lakia itsemääräämisoikeudesta ja sen rajoittamisesta ei nyt saadakaan voimaan, itsemääräämisoikeus käsitteenä ja sen ympärille kietoutuvat käytännön tilanteet eivät katoa mihinkään. Sen vuoksi niistä pitää edelleen keskustella ja pyrkiä etsimään itsemääräämisoikeutta tukevia keinoja arjen työhön.

Itsemääräämisoikeuteen ja sen rajoittamiseen liittyvä keskustelu kärjistyy usein hoitotyössä kohdattuihin kaikkein haastavimpiin tilanteisiin. Niihin, joissa hyvin monenlaisia keinoja on kokeiltu ja hoitohenkilökunnalla alkaa mielikuvitus olla ammennettu loppuun ratkaisun löytämiseksi.

On hyvä, että asioista keskustellaan, sillä muuten ne eivät mene eteenpäin. Sivistyneeseen keskusteluun kuuluu myös se, että kaikkien osapuolten ääntä kuullaan.

Itsemääräämisoikeudesta keskusteltaessa on keskeistä muistaa, että kyse on perus- ja ihmisoikeudesta, joka lähtökohtaisesti kuuluu kaikille. Ihmisoikeudet eivät ole mielipideasia.

Ihmisoikeuksissa ei ole harmaata aluetta

Monesta muusta asiasta keskusteltaessa mustavalkoisuus ei ole hyvästä, mutta ihmisoikeudet ovat ehdottomia eli juuri niitä mustavalkoisia asioita. Lain näkökulmasta ihmisoikeuksissa ei voi olla harmaata aluetta. Käytännön hoitotyötä tekeviltä kuulee toisinaan, että lainsäätäjät eivät tiedä, mitä tosielämä on. Ehkä näin on, mutta toisaalta lainsäätäjän kuuluu huolehtia siitä, että säädettävät lait turvaavat ihmisoikeuksien ja muiden oikeusvaltion keskeisten periaatteiden toteutumisen.

Joskus hoitotyössä ilmenee edelleen hyvin pitkiä, jopa kyseenalaisia perinteitä rajoittamiselle. Ihmisiä rajoitetaan ikään kuin varmuuden vuoksi, vaikka rajoitustoimenpiteiden pitäisi olla aina viimeinen keino, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu.

Onneksi myös uusia toimintatapoja on löydetty, eikä rajoittamista aina tarvita. On hoitopaikkoja, joissa tietyn rajoittamistoimenpiteen käyttö on kielletty eikä sellaista käytetä kenenkään kohdalla. Tilalle on tullut toisenlaisia toimintatapoja. Näistä toimintamalleista saatavat kokemukset ja oppi pitäisi saada leviämään mahdollisimman laajalle.

Jos kahdessa hoitoyksikössä on lähtökodiltaan samanlaiset asukkaat, ja toisessa yksikössä käytetään rajoittamistoimenpiteitä, joita toisessa ei käytetä, tällöin jälkimmäiseltä voitaisiin oppia käytännön vinkkejä, miten toimia vaikeissakin tilanteissa. Olisi hienoa, että näistä ja muista hyvistä käytännöistä kerrottaisiin julkisuudessa samalla tavalla kuin kerrotaan alan nurjemmasta puolesta. Tiedämme, että Suomessa on paljon osaavia, motivoituneita ja työstään innostuneita ammattilaisia, joiden äänen soisi kuuluvan ponnekkaammin!

Henkilöstön vähyys ei voi olla syy rajoittamiselle

Rajoittamistoimenpiteiden käyttöä perustellaan joskus myös sillä, ettei ole riittävästi henkilökuntaa. Tai että puitteet ja ympäristö ovat huonot tai epäkäytännölliset. Jos käännetään asia toisinpäin, päästään ratkaisujen äärelle: riittävä määrä osaavaa, koulutettua henkilöstöä sopivassa ympäristössä auttaa vahvistamaan itsemääräämisoikeutta ja vähentämään rajoittamisen tarvetta. Se, että nämä asiat eivät ole kunnossa, eivät voi olla syynä rajoittamiselle, eihän?

Usein kuulee sanottavan, että asiat ja toimintatavat muuttuvat, kunhan asenne muuttuu. Se on totta. Aina ei kuitenkaan voida vain odottaa sitä, että asenteet muuttuvat, koska se vie aikaa. Joskus voi olla myös niin, että käytännöt muuttuvat tehokkaimmin ja nopeimmin, kun muutetaan ensin vaikkapa lainsäädäntöä tai sääntöjä; asenne muuttuu sitten ehkä vähän hitaammin ja myöhemmin.

Kirjoittajat: