Tutkimus on antanut vastauksia moniin muistisairauksia koskeviin kysymyksiin. Neurologian professori Anne Remeksen tutkimusryhmä pystyi osoittamaan, miten tietyt perintötekijät vaikuttavat otsa-ohimolohkorappeuman syntyyn.
Muistisairauksien diagnostiikan ja hoidon kulmakivi on tutkittu tieto.
– Nykypäivänä, kun maailmalla liikkuu myös paljon väärää tietoa, vankasti tutkitun tiedon merkitys on hyvin tärkeä, sanoo neurologian professori Anne Remes.
Remes on päässyt urallaan vaikuttamaan korkeatasoisen tutkimuksen tuottamiseen monessa eri roolissa. Tutkimustyössään Remes on keskittynyt varhain alkaviin ja perinnöllisiin muistisairauksiin, etenkin otsa-ohimolohkorappeumista johtuviin muistisairauksiin. Vuonna 2011 Oulun yliopistossa työskennelleen Remeksen tutkimusryhmän potilasaineistosta löydettiin geneettinen perimän muunnos, C9orf72-mutaatio, joka on Suomessa varsin yleinen otsa-ohimolohkorappeumien syy verrattuna muuhun maailmaan.
– Kyseinen tutkimus on tärkeä koko suomalaiselle yhteiskunnalle siksi, että sen kautta on opittu tuntemaan yksi muistisairauksia aiheuttava tekijä. Koska perimä vaikuttaa tämän sairauden syntyyn kohtalaisen vahvasti, on löydöksen myötä pystytty tekemään paremmin diagnostiikkaa ja ymmärtämään sairautta. Myös potilas ja omaiset ovat saaneet välineitä ymmärtää, mistä on kysymys.
Tutkimuksesta vastaava vararehtori
Remes katsoo, että tutkimuksen tekemisen tärkeimpiä edellytyksiä on aito palo tutkimukseen. Mutta resurssit eli raha ja sairaalaympäristön suomat mahdollisuudet sekä tutkittavien löytyminen tulevat heti rinnalla.
Työskenneltyään vuodesta 2018 Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina, Remes nimitettiin Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaaniksi vuoden 2022 alusta lähtien.
Dekaanina Remes johti tiedekuntansa strategista suunnittelua ja toimintaa ja vastasi toiminnan tuloksellisuudesta. Hänen vastuullaan oli myös tiedekunnan talous ja henkilöstö.
Elokuun alusta lähtien Remes on toiminut Helsingin yliopiston tutkimuksesta vastaavana vararehtorina.
– Työssäni on tärkeää luoda yliopistotason tutkimuksen strategiaa, suuntaviivoja sen suhteen, mihin satsataan ja mistä joudumme ehkä luopumaan. Vararehtori suuntaa tutkimusta aina tohtorikoulutuksesta laajoihin kansallisiin ja kansainvälisiin tutkimushankkeisiin.
Tutkimus tuo muutoksia diagnostiikkaan
Tutkimus ei tuota heti tulosta, vaan riippuu paljon tutkimuksesta ja sen aiheesta, miten nopeasti löydökset todentuvat potilaiden hoidossa.
Esimerkkinä nopeasta muutoksesta Remes mainitsee aivokuvantamisen: jokin löydös todetaan sairauden kannalta merkitykselliseksi tai merkityksettömäksi. Asia voidaan nopeasti saattaa tietoon ja arjen käytäntöihin. Hänen oman työryhmänsä otsa- ja ohimolohkorappeumaan liittyvä mutaatiolöydös muutti pian diagnostisia mahdollisuuksia: geenitutkimusta voitiin alkaa käyttää potilaan diagnostiikassa.
– Totta kai asian eteen oli tehty töitä jo vuosikymmeniä, mutta kun löydös tehtiin, se muutti heti diagnostiikan.
Myös verestä tai selkäydinnesteestä mitattavia muistisairauksien merkkiaineita on pystytty hyödyntämään kliinisessä tutkimuksessa nopeasti. Remeksen mukaan nopea tarkoittaa näissä yhteyksissä puolesta vuodesta kahteen vuoteen.
– Uuden lääkkeen kehittäminen sen sijaan voi viedä 10–15 vuotta.
Tietoisuus lisääntynyt
Remeksen tutkijanura sai alkunsa siitä, että hän perusti Oulun yliopistolliseen sairaalaan reilut 20 vuotta sitten muistipoliklinikan, jossa hoidettiin nuorimpia eli alle 65-vuotiaita muistipotilaita.
– Kun aloitin, ei muistisairauksia juuri tutkittu Suomessa. Kiinnostuin työ-
ikäisenä muistisairauksiin sairastuneista ja heidän sairauksiensa ilmentymistä ja toisaalta suvuttaisesta ilmaantuvuudesta. Itselleni tuli aiheesta lempilapsi.
Nyt tutkimus on lähtenyt lentoon ja muistisairaudet ovat tänä päivänä erittäin ajankohtaisia. Tietoisuus niistä on lisääntynyt, ihmiset ovat huolissaan ja ennaltaehkäisystä puhutaan paljon.
– Meillä tutkijoilla pitää olla vastauksia ihmisten huoliin ja kysymyksiin.
Remeksen ensimmäinen väitöskirjaohjattava oli nyttemmin neurologian erikoislääkäri, dosentti Johanna Krüger, joka sai käyttöönsä Remeksen työikäisten muistisairaiden aineiston ja vastaa nyt muistipoliklinikkatoiminnasta. Hän etsii työryhmineen uusia työkaluja kognitiivisista ongelmista kärsivien potilaiden arviointiin ja varhaisdiagnostiikkaan.
Muistisairauksien tutkimus on viime aikoina edelleen laajentunut erilaisiin muistipulmiin, joita esimerkiksi stressi ja unettomuus saattavat edesauttaa. Yksi Remeksen ohjaama väitöskirjatutkija tutkii nimenomaan työssäkäyvien muistipulmia. Hän yrittää löytää esimerkiksi työkaluja, joiden avulla työterveyshuolto tai perusterveydenhuolto voisi seuloa asiakkaista pikaisinta apua tarvitsevat.
Muistisairaudet vaativat osaamista
Lääkärien tietämys muistisairauksista ja kiinnostus niitä kohtaan on Anne Remeksen mukaan valitettavan vähäistä.
– Nämä ovat sairauksia, jotka vaativat lääkäriltä paljon osaamista. Ne ovat eteneviä sairauksia, joita voidaan hoitaa, vaikkei parantavaa hoitoa olekaan, ja jotka edellyttävät lääkäriltä sitoutumista. Potilaiden oireet voivat olla haastavia ja heidän perheensä tarvitsevat runsaasti sosiaalista ja arjen tukea.
Kun ensimmäiset Alzheimerin taudin lääkehoidot tulivat markkinoille noin 20 vuotta sitten, lääkkeisiin ja niiden käyttöön liittyvää koulutusta oli paljon tarjolla.
– Nyt, kun juuri mitään uutta ei ole tapahtunut, ei ole sellaista pontta enää.
Toki tälläkin hetkellä on lääkäreitä, jotka kouluttautuvat saadakseen muistisairauksien erityispätevyyden, mutta Remeksen mukaan tietoutta ja yleistä kiinnostusta tulisi olla enemmän jokaisella terveydenhuollon sektorilla.
– Kun muistipotilas menee vaikkapa lonkkamurtuman takia hoitoon kirurgiselle osastolle, siellä pitäisi huomata muistisairauden mahdollisuus. Tietenkin myös perusterveydenhuollossa pitäisi olla vahvaa osaamista. Onhan kyseessä 10–15 vuotta kestävä sairaus, jonka aikana ihminen saattaa tarvita paljon erilaista hoitoa.
Teksti: Ulla Ojala
