Ottaa aivoon

Kuvituskuva Muisti-lehti.jpg

Moderni yhteiskunta on monella tavalla hyvä asia. Voimme kännykällä etsiä tietoa, varata lääkäriaikoja tai tilata ruokaa. Vero- ja pankkiasiat hoituvat sähköisesti, makselemme ostoksia pankkikorteilla ja tekoäly vastaa kaikkiin kysymyksiimme. Monet palvelut tuotetaan tehokkaasti, välittömästi ja joustavasti.

Sormen painalluksen päässä on koko maailma. Voimme astua myös sosiaalisen median huvipuistoon, jossa riittää loputtomasti ajanvietettä. Hyvä. Kätevää.

Kaikenlaisen teknologian parissa askartelu ei ole kuitenkaan vain hyvä asia. Monet ihmiset ovat liian syvällä kännykkämaailmassaan. Perheet nyhjöttävät sohvillaan ja keskinäinen juttelu on korvattu älylaitetta tuijottamalla. Harva enää muistaa kysyä, silmästä silmään, mitä ihmiselle kuuluu. Olemme ruutujemme vankeja. Lapset syntyvät kapula kädessään.

Samaan aikaan on myös digisyrjäytymistä. Yhteiskunnan palvelut vaativat välineitä ja osaamista, joita kaikilla ei ole. Mökin mummon on vaikea hoitaa palveluita, joissa hänellä ei ole aavistustakaan, miten ne hoidetaan tai edes yhteyksiä, mitä ne vaativat.

Paikan päälle ei voi mennä, kun ketään ei ole vastaanottamassa. Puhelinnumeroiden päässä on odotusmusiikki. Vain lehtimyyjät soittelevat takaisin.

Konserttiin tai junamatkaan vaaditaan digilippu, eikä käteinen ole enää huudossa. Pankeissa sisään marssivaa asiakasta tuijotellaan kummastellen. Ketä nämä ihmiset ovat, jotka konttoriimme vaeltavat?

Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

Samaan aikaa kuumennamme aivoja jatkuvalla syötöllä. Edessämme on liikaa lasiseinän värikästä ja kiihtyvää maailmaa, jotka antavat aivoillemme jatkuvaa ärsykettä. Nuoret valvovat ja kiihdyttävät kännyköillään levollisen unen pois.

Eikä meidän aikuistenkaan ole varaa kehuskella. Elämme informaatioähkyssä, joka on aivoille rankkaa puuhaa. Tuuppaamme sinne jatkuvasti tavaraa ja liian vähän lepoa.

Ei maailma pysähtyisi, vaikka välillä vähän hengittelisimme. Kohtaisimme toisemme ja sanoisimme jotain kaunista. Koputtaisimme oveen ja menisimme ihmisen luo.

Kysyisimme, miten voit.

Antaisimme aikaa.

Pasi Kivisaari
Muistiliiton hallituksen 2. varapuheenjohtaja, rehtori