Kolme vuotta sitten sain muistisairausdiagnoosin, olin 57-vuotias. Se oli shokki, olinhan vielä parhaassa työiässä ja työssä, josta nautin. Suurin suruni oli, että tulisi koskaan näkemään tai pystyisi kuntoni huonontuessa hoitamaan mahdollisesti tulevia lapsenlapsia.
Eläkkeelle jäätyäni iski tyhjyys; ei enää työkavereiden iloista seuraa, ei sosiaalista verkostoa, ei mitään, niin luulin…
Kun selvisin shokista, päätin, etten jää kotiin suremaan. Menin tapaamaan paikkakuntani muistiyhdistyksen muistiluotsia. Hänen kanssaan keskustellessa päätimme, että perustamme työikäisenä sairastuneiden naisten ryhmän. Pian sen jälkeen lähipaikkakunnalle perustettiin toinen ryhmä ja ryhdyin sen ohjaajaksi.
Sovimme ryhmässä, ettemme anna taudin määritellä meitä, vaan menemme eteenpäin ilolla ja huumorilla. Olemme kahvitelleet, käyneet teatterissa, konserteissa, eväsretkellä. Olemme hitsautuneet yhteen, meitä yhdistää sama sairaus, ikä, elämäntilanne ja huumori. Välillä juttelemme myös sairaudesta ja sen tuomista haasteista. Olen saanut ryhmäläisiltä vertaistukea, energiaa, iloa, naurua ja mitä tärkeintä, merkityksellisyyttä elämään.
Uuden energian myötä olen kaivanut kaapin perältä puikot ja villalangat, sukkia syntyy välillä jopa liiaksikin. Haastoin itseni ja ilmoittauduin kansalaisopistoon espanjaa lukemaan, ja aloitin kuntoilun.
Sairauden ja uuden elämäntilanteen hyväksyminen vie aikansa, mutta se myös tarjoaa paljon. Muistiyhdistysten vertaisryhmät tarjoavat paljon toimintaa sekä sairastuneille että omaisille, suosittelen niitä lämpimästi!
Minna Kinnunen
Valtakunnallisten Muistiaktiivien puheenjohtaja
PS. Ensimmäinen lapsenlapsi syntyy alkusyksystä.
