Muisti 3/20 Pimeää ja valoa

Pimeää ja valoa

Kaikki se masennus ja turhautuminen ja pelko tulevista ongelmista, mikä tulee välillä ja välillä taas
katoaa, on elämääni synkentävä tumma pilvi. Sen alla elän päivästä toiseen. Onko sille vaihtoehtoja?

Yksin jäämisen pelko

TV-ohjelma ”Hidas luopuminen” järkytti. Onko minulla sama edessäni? Ohjelman perhe tuntui kärsivän perheen isän muistisairauden seurauksista kohtuuttomasti. Mies koetti viimeisinä vuosinaan toteuttaa elämänsä suurta unelmaa, perintötilan kunnostusta ja uudelleen käyttöönottoa. Murrosikäisten lasten odotuksille ei jäänyt kunnolla tilaa. Vaimo silmin nähden kärsi.

Vaikka hulppea talo valmistuikin, mies jäi lopulta yksin haaveineen. Niin jäivät muutkin perheen jäsenet. Hukkaan meni myös Atlantin takaa kalliilla haettu ihmehoito.

Omalla kohdallani parempi tilanteeseen sopeutuminen voisi merkitä, että nyt aloittaisin tietoisen luopumisen ja elämän helpottamisen prosessin. Haluaisin elää enemmän läheisteni kanssa. Vaikka en ole enää aktiivinen samoissa asioissa kuin tähän asti, voimme löytää merkityksen olemassaolollemme jostakin, joko vanhasta tai kokonaan uudesta mielenkiinnon kohteesta.

Keskeiseksi asiaksi nousee mielessäni suhteeni ihmisiin, erityisesti läheisimpiin. Tärkein ihmiseni, vaimoni, on minulle lohtu ja toivo. Hänen lähellään toivon saavani elää mahdollisimman kauan, vaikka aivotoimintani alkaisikin heiketä. Lapset ja muut läheiset ihmiseni ovat minulle lahjoja, joista tunnen kiitollisuutta. Kun ymmärrän, kuinka paljon läheisiä ihmisiä olen saanut elämääni, en enää olekaan yksin.

Sairaus opettaa realismia

Muistisairaus opettaa hetkessä elämistä, sanatonta viestintää, yhdistää läheisiä ihmisiä ja näyttää välittämisen merkityksen. Jos sietää muistamattomuutta, niin voi aika pitkälle jatkaa entisen kaltaista
elämää. Huumori auttaa.

Tulevaisuus voi olla muistisairaalle jopa parempi kuin entinen. Elämä on kenties terveempää, luonnollisempaa ja helpompaa. Se kauan kaivattu lääkekin saatetaan pian keksiä.

Mutta vaikka tällaiset toiveet eivät toteutuisikaan, jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään. Tällainen on muistiyhdistysten ajama tavoite. Onhan oma elämän mallini riittävä puutteineenkin?

Usein liian vaativat pyrkimykseni johtavat epäonnistumiseen. Tästä masennun ja haluan mieluummin vetäytyä kaikesta, yrittämisestä varsinkin.

Olen myös huomannut itsessäni kasvavaa aggressiivisuutta. Ärryn vaimooni helpommin kuin ennen. Toisaalta olen myös pyrkinyt suoraan ilmaisuun, peittelemättä tunteitani. Tämä on auttanut suurempaan avoimuuteen parisuhteessamme.

Aggressiivisuus on muistisairaalle tyypillinen oire, sanotaan. Terapeutin ohje minulle oli: Päästä tulemaan vain! Ei tarvitse hillitä, mutta kylläkin hallita. ”Tyhmyydelle olen vihainen kuin rakkikoira” sanoi Nummisuutarien Eskokin. Tyhmyydelle siis, ei tyhmille.

On syytä katsoa mihin suuntaa vihansa. Sairaus se minua harmittaa, ei kumppani. Suhteen kehittäminen olkoon aggressiivistenkin yhteinen asia ja projekti.

Vaimoani ja minua ovat paljon auttaneet käynnit psykoterapeutin pakeilla. Hän pyrkii tarjoamaan mielikuvan siitä, miten asiat ovat, kun ne ovat hyvin. Olennaista on myönteinen tulevaisuusvisio
ja sen mukaisten tavoitteiden asettaminen.

Lopun lähetessä

Elämäni lopulla tahdon voida sanoa: ”Kiitos elämästä!” Olen viime aikoina entistä enemmän ajatellut kuolemaa kristillisen uskoni näkökulmasta. Miten uskon elämäni päättyvän? Mitä on sen jälkeen? Onko mitään? Ihminen haluaisi nähdä senkin, mikä on luonnon lakien mukaisesti näkymätöntä.

Olen alkanut ymmärtää elämää biologisena tosiasiana. Harrastin kauan sukuni tutkimusta. Suvun geeneistä löytyy selityksiä sille, miksi olen tällainen. Kiitos elämästä on siis myös kiitos suvulle.

Alzheimerini on väistämättä aktivoinut elämän merkityksen pohdiskeluani. Samalla kun oma persoonallisuuteni hiipuu, näen selvemmin olevani osa pidempää kehityskaarta, joka jatkuu omissa
jälkeläisissäni.

Arvostan luovuutta. Se on paitsi yksilöllinen myös ja ennen kaikkea biologinen ominaisuus. Kaikessa on nähtävissä biologinen jatkuvuus. Luomakunta uudistuu ja uudistaa. Ainakin näin elämä jatkuu meidän jälkeemme.

Palvelukoirat pääsevät uransa lopulla eläkkeelle. Ne ovat tehtävänsä tehneet ja voivat siitä lähtien olla puhtaasti lemmikkejä! Emmekö mekin voisi olla vain toistemme lemmikkejä kaiken valmennuksen ja suorittamisen jälkeen!

Kirjoittaja: Seppo Kjellberg, osallistuja Muistiliiton kokemustoimijakoulutuksessa Hämeenlinnassa