Entäpä, jos omaisen muistisairaus ei olekaan traagista? Entä jos se onkin kaunista? kysyy näyttelijä, käsikirjoittaja Inka Kallén. Hänen äitinsä sairasti Alzheimerin tautia 15 vuotta.
Inka Kallénin äiti sairastui Alzheimerin tautiin työikäisenä, ja sai diagnoosin 63-vuotiaana. Kallén oli huomannut ensimmäiset merkit sairaudesta paria vuotta aikaisemmin, kun äiti oli keskustelun lomassa toistanut saman lauseen kuin uutena asiana.
– Isä oli havainnut ensimmäisiä muutoksia jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruokailuvälineet ja lautaset eivät äidin jäljiltä löytyneet enää omilta paikoiltaan. Yksityisyrittäjänä työskennelleen äitini asiakkaat olivat myös alkaneet huomata epätarkkuuksia ja unohduksia, ja heidän määränsä alkoi vähetä.
Inka Kallén teki jo varhaisessa vaiheessa valinnan: hän hyväksyi äitinsä sairastumisen ja sairauden. Ainoa asia, johon hän tiesi pystyvänsä vaikuttamaan, oli oma suhtautuminen tilanteeseen.
– Ymmärsin myös, että minun on mahdollista voida hyvin, vaikka äidillä on Alzheimer. Sillä tavoin pystyin auttamaan äitiäkin parhaiten.
PÄÄLLIMMÄISENÄ SUURI RAKKAUS
Kallénin äiti asui ensimmäiset 10 sairausvuottaan kotona, jossa aviomies toimi omaishoitajana. Muutokset voinnissa olivat hitaita, mutta eteneviä: autoil-
lessa reittiä ei enää löytynytkään, puhelimen käyttö muuttui vaikeaksi ja loppui lopulta kokonaan, alkoi tulla päämäärättömän järjestelemisen tarvetta ja esimerkiksi kylmäsäilytystä vaativia elintarvikkeita alkoi löytyä mistä tahansa.
Erään kerran Kallén sai puhelun poliisilta: äiti oli löytynyt harhailemasta kadulta aikaisin aamulla. Kallén sanoo tehneensä valtavan suuren työn suhteessa itseensä ikään kuin äitinsä kautta tämän sairausvuosina. Hän huomasi, että sitä mukaa, kun hänen oma suhteensa omaan itseen muuttui rakastavammaksi ja hyväksyvämmäksi, sitä helpompi oli hyväksyä ja rakastaa äitiä. Päällimmäisenä tunteena on suuri rakkaus ja kiitollisuus äitiä kohtaan.
Vaikka Kallén suhtautui äitinsä sairauteen hyväksyvästi, häntä välillä kiukutti.
– Koin vaikeana sen, että äiti alkoi muuttua monissa käytännön asioissa niin paljon lapsen kaltaiseksi. Kaikki vei paljon aikaa, niin pukeutuminen kuin liikkeelle lähtökin. Hän otti oman aikansa samoin kuin lapsi.
Kallénin mukaan omaisen muistisairaus kääntää peilin jokaista perheenjäsentä itseään kohden.
– Tunteet, joita kukin kokee muistisairasta kohtaan, eivät kerro sairastuneesta mitään. Niiden kautta paljastuu, mitä muistisairaus nostattaa kussakin pinnalle; hyväksymättömyyttä, vaatimuksia ja odotuksia. Se on hyvin arvokas oppi.
VIISAUS SAIRAUDEN TAKANA
Kallénin äiti asui hoivakodissa neljä viimeistä elinvuottaan. Hän lakkasi kävelemästä vuotta ennen kuolemaansa ja pystyi syömään vain autettuna. Myös sanat vähenivät.
– Koin, että kohtaamisissa äidin kanssa tuolloin oli tärkeintä muistaa, että äidin sisin oli terve. Hänessä oli se samaa viisaus ja ymmärrys kuin aina ennenkin – riippumatta siitä, millaista oli hänen ulkoinen käyttäytymisensä, tapansa puhua tai puhumattomuutensa taikka ilmaisukyvyttömyytensä.
Kallén kokee, että halu nähdä muistisairaan viisaus sairauden takana auttoi häntä itseään paljon. Se lisäsi hyväksyntää ja iloa. Kallénin mielestä kohtaamisissa muistisairaan kanssa on valtava mahdollisuus. Hän itse koki kohtaamiset äitinsä kanssa palkitsevina.
– Äiti ilmaisi omaa viisauttaan selkeästi, kun suostuin ottamaan sen vastaan siinä muodossa, jossa äiti kykeni sen tarjoamaan.
Kosketus oli ollut aina tärkeää äidin ja tyttären välisissä kohtaamisissa ja niin se oli loppuun saakka. Eräänkin kerran Kallén vieraili äitinsä luona hoivakodissa omia surujaan murehtien. Hän meni poissaolevan ja omissa maailmoissaan olevan äitinsä viereen sängylle makaamaan ja kertoi tälle murheitaan itkien. Yhtäkkiä äiti kietoi kätensä tyttärensä ympärille ja alkoi silitellä.
– Äiti lohdutti minua kauniilla tavalla, hyväksyi minut sellaisena kuin sillä hetkellä olin.
KAIKKI TUNTEET OVAT SALLITTUJA
Kallén katsoo, että kaikki tunteet ovat sallittuja muistisairaalle ja myös omaiselle.
– Omainen saa myös välillä ärsyyntyä muistisairaaseen, se on inhimillistä. Mutta aivan yhtä lailla muistisairaan kanssa saa iloita.
Vielä aika loppuvaiheessa Kallénin äidillä oli tallella tilannetajua ja hän saattoi kommentoida jotakin asiaa nasevasti – niin muistisairaalta kuin lapselta voi kuulla nerokkaita oivalluksia. Kallén huomasi äidissään sairauden aikana myös samanlaista vilpittömyyttä ja estottomuutta kuin pienissä lapsissa.
Kallén muistuttaa kaikkia muistisairaan omaisia pitämään huolta itsestään. Tällä hän tarkoittaa päästämistä irti syyllisyydentunteesta, murehtimisesta ja uhriutumisesta.
– Uskalla kysyä itseltäsi, mikä tuottaa sinulle vilpitöntä iloa ja ammenna siitä voimaa. Sillä tavoin autat parhaiten myös muistisairasta.
Kallén uskoo, että äiti ymmärsi kaiken aivan loppuun saakka. Kun Inka Kallén meni veljensä kanssa äidin luokse tämän viimeisenä elinpäivänä, äiti makasi vuoteessa omissa maailmoissaan.
– Sanoin äidille, että me veljen kanssa ollaan tässä, me rakastetaan sinua ja voit lähteä aivan rauhassa: meillä on kaikki hyvin ja olet täydellisessä turvassa. Äidiltä alkoivat välittömästi valua kyyneleet silmistä. Pidän tätä merkkinä siitä, että hän ymmärsi, kuuli ja tunsi meidän läsnäolomme.
Äidin poismeno oli Inka Kallénille sanoin kuvaamattoman kaunis kokemus. He istuivat veljen kanssa äidin sängyn vierellä, kun tämän hengitys muuttui ensin raskaaksi ja sitten höyhenenkevyeksi, kunnes loppui.
– Annoimme veljen kanssa äidille suukot otsalle ja sanoimme rakastavamme häntä.
Kirjoittaja: Ulla Ojala
