Suomessa on tapana korostaa, miten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui jo vuonna 1906 yksikamariseen eduskuntaan siirryttäessä. Tietyssä mielessä tämä pitääkin paikkansa, sillä äänioikeus ei enää riippunut sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta kuten säätyvaltiopäivien aikaan.
Äänioikeudessa oli kuitenkin merkittäviä rajoituksia aina 1990-luvulle saakka. Köyhäinhoidon varassa eläneet olivat vailla äänioikeutta pitkälle 1940-luvulle, ja muun muassa holhouksenalaisuus esti äänestämisen vuoteen 1972 saakka samoin kuin irtolaisuus.
Kun äänestäminen oli mahdollista vain äänestyspaikalla vaalipäivinä, useimmat laitoksissa asuneet menettivät tästä syystä mahdollisuuden äänestämiseen. 1950-luvulla sairaaloissa olevat saivat oikeuden äänestää kotipaikkakunnalta hankitulla vaaliotteella. Vuonna 1972 mielisairaaloiden ohella myös työlaitokset, alkoholistihuoltolat ja vankilat saivat ennakkoäänestyspaikan aseman, kun taas kehitysvammalaitokset hyväksyttiin ennakkoäänestyspaikoiksi vasta 1980-luvulla, ja kotiäänestys vamman tai pitkäaikaissairauden vuoksi mahdollistui vuonna 1988.
Vaikka äänioikeus on tänä päivänä turvattu kaikille 18 vuotta täyttäneille, äänioikeuden käyttämisessä on suuria eroja. Terveyserot heijastuvat etenkin äänestysaktiivisuuteen. Tutkimukset osoittavat, että kroonisilla sairauksilla on yhteyksiä äänestämiseen. Erityisesti neurodegeneratiiviset sairaudet, kuten muistisairaudet, ja mielenterveysongelmat ovat yhteydessä matalampaan äänestysaktiivisuuteen.
Ei ole yhdentekevää, ketä äänestää
Merkitystä on tietenkin myös sillä, ketä ehdokasta äänestää. Muun muassa vaalikoneiden avulla saadaan tietoa siitä, miten ehdokas suhtautuu esimerkiksi ilmastonmuutokseen, palveluiden heikennyksiin tai eutanasiaan. Vaalien alla eri kansalaisjärjestöt – potilas- ja vammaisjärjestöt mukaan lukien - pyrkivät vaikuttamaan myös puolueiden vaaliohjelmiin.
Lobbaaminen ei lopu vaaleihin, vaan myös yksittäisten lakien kohdalla eri järjestöt ja kolmannen sektorin toimijat pyrkivät saamaan kantojaan läpi esimerkiksi mielipidekirjoitusten ja asiantuntijakuulemisten avulla. Esimerkkinä tästä voidaan mainita eduskunnan vastikään hyväksymä uudistettu vammaispalvelulaki. Uudistuksen eri vaiheissa osa järjestöistä oli suoraan yhteydessä asiantuntijoihin, ei enää pelkästään kansanedustajiin. Lisäksi kansanedustajienkin joukossa on järjestöaktiiveja.
Lopputuloksena oli vammaispalvelulaki, joka ei kohtele eri tavoin eri ikäisenä vammautuneita ihmisiä. Vielä hallituksen esityksessä lakiin esitettiin ikään perustuvaa rajausta. Sen mukaan lakia olisi sovellettu henkilöön, jonka avun, tuen tai huolenpidon tarve johtuu pääasiassa muusta kuin iäkkäänä alkaneesta ja tyypillisesti iäkkäillä henkilöillä esiintyvästä sairaudesta tai yleisestä vanhuudesta johtuvasta rappeutumisesta taikka heikkoudesta. Tästä kuitenkin luovuttiin perustuslakivaliokunnan todetessa, että ikääntymisrajaus muodostui ongelmalliseksi perustuslain 6.2 §:n kannalta. Iän perusteella eri asemaan asettamiselle ei esitetty hyväksyttäviä perusteita (PeVL 79 /2022 vp).
Toimintakyvyltään heikentyneen ihmisen vaalioikeudet
Toimintakyvyltään heikentyneet ihmiset eivät ehkä ole pyrkimässä eduskuntaan, ja sitä on osaltaan rajoittamassa myös perustuslain 27 §, jonka mukaan vajaavaltainen ihminen ei ole vaalikelpoinen. Holhoustoimilain mukaan vajaavaltaisella tarkoitetaan alaikäistä ja sellaista 18 vuotta täyttänyttä henkilöä, joka on julistettu vajaavaltaiseksi (HolTL 2 §). Vajaavaltaiseksi julistaminen tosin on Suomessa hyvin harvinaista.
Toimintakyvyn heikentyminen esimerkiksi muistisairauden vuoksi ei toisaalta vaikuta yksilön äänioikeuteen. Niinpä esimerkiksi henkilöllä, jolle on määrätty holhoustoimilain nojalla edunvalvoja tai henkilöllä, joka on julistettu vajaavaltaiseksi, on äänioikeus vaaleissa ja hän voi osallistua kansanäänestyksiin. Sama pätee esimerkiksi ympärivuorokautisissa hoivayksiköissä asuviin ihmisiin, jotka saavat ilmoituksen äänioikeudestaan ja äänestyslipun vaalien alla. Ne, jotka tosiasiallisesti kykenevät äänestämään, saavat äänestää.
Jos äänestäjän kyky tehdä äänestysmerkintä on oleellisesti heikentynyt, hän saa käyttää apunaan avustajaa. Vaalilain mukana avustaja voi olla joko vaalivirkailija tai äänestäjän itsensä valitsema henkilö, esimerkiksi lähiomainen. Avustaja on velvollinen tunnollisesti täyttämään sen, mitä äänestäjä osoittaa ja pitämään salassa äänestystoimituksessa saamansa tiedot. Avustaja ei saa suositella äänestäjälle, ketä ehdokasta tämän olisi äänestettävä.
Ennakkoon äänestäminen
Myös ennakkoon äänestäminen on mahdollista. Ennakkoäänestys alkaa 11. päivänä ennen vaalipäivää ja loppuu kotimaassa 5. päivänä ennen vaalipäivää. Yleisen ennakkoäänestyspaikan lisäksi äänioikeutettu, joka on hoidettavana sairaalassa, ympärivuorokautista hoitoa antavassa tai muussa kunnanhallituksen ennakkoäänestyspaikaksi määräämässä sosiaalihuollon toimintayksikössä (esimerkiksi hoivakodit ja palvelutalot), saa äänestää ennakolta kyseisessä laitoksessa.
Henkilö saa äänestää ennakkoon kotonaan, jos hänen kykynsä liikkua ja toimia on siinä määrin rajoittunut, ettei hän pääse kotimaan ennakkoäänestyspaikkaan tai vaalipäivänä äänestyspaikkaan ilman kohtuuttomia vaikeuksia. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa äänestäjän on ilmoitettava halustaan äänestää kotonaan oman kuntansa keskusvaalilautakunnalle kirjallisesti tai puhelimitse viimeistään 21.3.2023 ennen kello 16. Äänestäjän puolesta ilmoituksen voi tehdä myös hänen valitsemansa henkilö. Kirjallinen ilmoitus, joka on allekirjoitettava, voidaan tehdä käyttäen tarkoitusta varten laadittua lomaketta. Kotiäänestyksen yhteydessä voi äänestää myös kotiäänestäjän kanssa samassa taloudessa asuva omaishoidon tuesta annetussa laissa tarkoitettu omaishoitaja.
Kirjoittajat:
Liisa Nieminen OTT, VTM, valtiosääntöoikeuden dosentti ja vanhempi yliopistonlehtori, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta
Anna Mäki-Petäjä-Leinonen OTT, dosentti, vanhuusoikeuden professori, Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitos, hyvinvointioikeuden keskus.
Hyödyllisiä linkkejä:
Lähteitä:
Minna Harjula: Köyhä, kelvoton, kansalainen? Köyhäinapu yleisen äänioikeuden esteenä Suomessa. Janus, Vol. 18 (2010), s. 4-19.
Mikko Mattila ym.: Terveys ja poliittinen osallistuminen. Yhteiskuntapolitiikka 83 (2018), s. 181-190.
