Suomi tarvitsee vanhusasiavaltuutettua
25.6.2018
Vanhusten hoidossa tulee jatkuvasti – vuodesta toiseen – ilmi ravinnon, hygienian, kuntoutuksen ja ulkoilun puutteita. Usein nämä puutteet johtuvat henkilökunnan riittämättömyydestä.
Liian vähäinen henkilökuntamäärä johtaa lisäksi turhien rajoittamistoimenpiteiden käyttöön. Liiallinen lääkitys – esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden käyttö – on kemiallista rajoittamista.
Myös kotona asuvien vanhusten palvelujen järjestämisessä, turvallisuuden, ulkoilun mahdollistamisessa ja asiointipalveluissa on puutteita. Kotihoidon asiakkaina on henkilöitä, usein yksin asuvia muistisairaita, joiden oikea asumisen paikka ei ole enää oma koti. He tarvitsisivat 24 tuntia vuorokaudessa hoitoa ja hoivaa tarjoavia yhteisökoteja, eli tehostettua palveluasumista, ryhmäkotiasumista ja perhehoitokoteja.
Olemme menneet liian pitkälle oma koti on ikäihmisille aina paras paikka -mantran hokemisessa. Muistisairas ei tarvitse laitoshoitoa, mutta häntä ei voi eristää myöskään omaan kotiinsa. Se ei usein ole tietyssä sairauden vaiheessa enää inhimillistä.
Edelliseen liittyen ongelmana on hallinnon sisäisen valvonnan voimavarojen riittämättömyys. Aluehallintoviranomaisilla ei ole mahdollisuuksia toiminnan riittävään valvontaan eikä esimerkiksi kotiin annettavien palvelujen valvontaan ole riittäviä keinoja. Oma valvonta – niin hyvä asia kuin se periaatteessa onkin – ei voi korvata viranomaisten valvontatyötä.
Yhtenä keinona tilanteen parantamiseksi näen vanhusasiavaltuutetun viran perustamisen. Valtuutetun tehtäviin kuuluisi vanhusten aseman parantaminen yhteiskunnassamme sekä lisäksi palvelujen laadun kokonaisseuranta ja ongelmien esille nostaminen.
