Omakuvamonologi hoitotyön työvälineenä
5.6.2018
”Kaipaan sitä poikaa joka on ollut seurustelukumppani. Toisekseen se on Martti, toisinaan tuntuu että mää unohan, vaan ei se mielestä lähe koskaan. Kaipaan sinne missä tuo äiti ja isä asuu, niin.. Sinne minä kaipaan” – Impi
Minun nimeni on Impi, tutut kutsuvat minua Imppuliksi. Olen sellainen hyväntuulinen höpöttäjä. Olen 86-vuotias, vaikka joskus minulla on kyllä paljon nuorekkaampi olo. Eikai se sillälailla nii justiisa oo, kaikkihan on semmosia miksi olonsa tuntee. Asun palvelukodissa Oulussa. Olen syntynyt täällä Oulussa mutta muutimme maalle vuonna 1942, pian syntymäni jälkeen.
Kiimingissä asuimme maatalossa. Meillä oli siellä paljon eläimiä hoidettavana ja kotitöitä tehtävänä. Minä autoin äitiäni paljon töiden teossa. Kyllä meillä oli aina paljon tekemistä. Joskus olin myös isäni mukana maalaamassa taloja. Minulla on 1 sisko ja 2 veljeä. Nuorimman veljeni kanssa olen aina ollut läheisin, mutta nykyään muistelen paljon siskoani. Ja vanhempiani. Äiti ja isä ovat minulle hyvin tärkeitä ja läheisiä. Mietin usein että missä äitini mahtaa olla ja odotan hänen näkemistään. En tahdo muistaa, että vanhempani ovat jo nukkuneet pois.
Tykkään paljon kahvin juonnista. Kahvilla voi puhua kaikki asiat selviksi. Kahviaikaan huolehdin että kupit ovat tarkasti paikallaan ja servetit pöydässä. Myös pullaa täytyy olla ja kahvia pitää riittää kaikille. Kahville mentäessä minulle tulee usein mieleen mieheni Martti. Täytyyhän sen Martinkin saada kahvia. Myös mieheni on jo nukkunut pois, minä vain usein ajattelen että hän on töissä.
Meillä Martin kanssa on 1 poika. Poikani kanssa välini eivät aina ole olleet niin hyvät tai läheiset. Hän on silti rakas minulle ja usein ajatuksissani. Poikani käykin minua täällä katsomassa. Hänellä on monesti pikkuinen kissimirri mukana. Minä niin tykkään paijjailla ja hoitaa ja lelliä sitä kissimirriä.
Ammatiltani olen laitossiivooja ja talonmies. Olen hyvin tarkka ja aina, aivan varmasti tehnyt työni huolella. Olen aina ollut tunnollinen työntekijä. Täällä palvelukodissakin tykkään silloin tällöin pyyhkiä pöytiä ja kuivata astioita. Joskus myös tiskaan mutta jalkani ovat niin kipeät etten tahdo jaksaa pitkää aikaa seistä. Huolehdin aina että muilla asukkailla ja ystävilläni on kaikki hyvin.
Kotona minä tykkäsin tehdä pihatöitä ja käsitöitä. Mielekkäintä tekemistä on normaalit kotiaskareet kuten talousvesien kanto, siivous ja ruuan laitto. Ne oli semmosia mitkä oli naisten tehtävä.
Näköni on vähän huonontunut, minulla on joskus vaikea hahmottaa asioita. Toisinaan taas näen ihan omiani. Ikkunasta saattaa toisena päivänä katsoa kissa ja toisena joulupukki. Onneksi minä osaan nauraa näille, minua aina sillälailla huvittaa kun jotakin näen. Ja onhan niille mukava puhuakkin. Joskus saattaa näkyä niin sieviä pikkulapsia siellä.
Luonteeltani olen iloinen, kyllä minä taidan olla aika sydämellinen ja ahkerakin. Uusia ihmisiä kohtaan olen aina ollut vähän varauksellinen aluksi, mutta tutuksi kun tullaan niin olen tosi avoin. Tykkään nauraa paljon ja höpötellä iloisia asioita. Kuljenkin aina vähän pilke silmäkulmassa. Olen kuitenkin kova huolehtimaan asioista, joskus saatan olla hermostunut jos en tiedä missä läheiseni ovat tai jos minulle ei kerrota asioita tarpeeksi tarkasti. Olen aina ollut sellaista huolehtija tyyppijä, mutta osaan myös ottaa rennosti. Olen todella kova puhumaan, harvon näkee kaltaistani. Saatan minä jutella pitkän tovin yksinkin jos ei juttuseuraa löydy. Käytän sanalaskuja puheissani,nyt heti ei tuu yhtään mieleen. hmh.. mokomaki marakatti. Niin, niinhän se taisi ollakki.
Kun minulle ollaan ystävällisiä, niin minäkin olen ystävällinen takaisin. Kyllä ystävät on tärkeitä ja niitä tarvitsee olla elämässä.
Kirjoittaja:
Miia Pellikainen
lähihoitaja
