Muistisairaalla ihmisellä on oikeus omatoimiseen liikkumiseen

14.1.2016

Olen usein miettinyt kenelle muistisairaan liikkuminen oikeastaan on ongelma? Kenen näkökulmasta silloin katsomme asioita? Kuka silloin käyttää valtaa? Tätä kannattaa välillä miettiä.

Lähestymmekö edelleen muistisairauteen sairastuneen ihmisen arkea organisaatiolähtöisesti tai näemme heidät stigman kautta, jonakin "toisena"? Muistisairaan ihmisen liikkumisella on aina jokin hänelle itselleen mielekäs tarkoitus, se ei ole päämäärätöntä vaeltelua. Syynä voi olla kipu, yksinäisyys, kyllästyminen, tekemisen puute, stressi tai epämukava olo. Syynä voi olla myös yksinkertaisesti liikkumisen ja energian purkamisen tarve, siis liikkumisen ilo.

Muistisairas ihminen liikkuu kuten muutkin täysivaltaiset kansalaiset. Hän ei karkaile eikä vaeltele. Voidaan miettiä miksi muistisairaan kävely on negatiivista vaeltelua eli käytösoiretta, mutta kognitiivisesti terveen kävely on positiivista liikkumista? Miksi me siis näemme normaalin toiminnan sairauden kautta ja puhumme vaeltelusta. Voisimmeko paremminkin puhua turvattomasta ja turvallisesta liikkumisesta? Ajattelemme mieluummin, että vaeltelu on osa ihmisen sairautta kuin siitä johtuvaa, miten me hoidamme häntä tai kommunikoimme hänen kanssa. Liikkuminen on kommunikoinnin muoto tai vain henkilökohtainen tapa purkaa omia tuntojaan. Se on täysin muistisairaan yksityinen asia ja hänen perusoikeutensa.

Tähän samaan omatoimisen liikkumisen eettiseen kysymykseen liittyy myös fyysisen rajoittamisen problematiikka; ulko-oven lukitseminen sekä kotona että hoivakodeissa sekä kemiallinen ja fyysinen sitominen. Miten yhteiskunnassamme voi olla näin suuri määrä ihmisiä, joiden liikkumista ja itsemääräämisoikeutta rajoitetaan näin vahvasti? Emmehän me lapsiakaan sulje lukkojen taakse, jottei heillä vain tapahtuisi mitään? Kyseessä on maan tapa, jota ei edes kyseenalaisteta. Muistisairaan ihmisen perusoikeuksia on omatoiminen liikkuminen mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Liikkumisen tarve ja oikeus eivät lopu siihen, kun ihminen saa muistisairausdiagnoosin.

No nyt moni kysyy, miten sitten estetään turvaton liikkuminen. Siihen on mielestäni monia keinoja: ne liittyvät yhteiskunnan, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ja omaistenkin asenteeseen, ympäristön esteettömyyteen ja teknologiaan. Esimerkkinä tästä on vaikkapa seurantateknologian käyttöönotto. Meillä on paljon teknisesti toimivia ratkaisuja, joilla sekä koti- että hoivaympäristöjä saadaan turvallisemmiksi. On asenteesta kysymys, hyödynnetäänkö niitä arjessa.

Monessa hoivayksikössä hoitohenkilökunta ajattelee turvallisuutta ja hyvää hoitoa olevan sen, että ovet ovat lukossa, valvonta tarkkaa ja ruoka- ja pesuajat ovat säännöllisiä. Muistisairas ajattelee olevansa vankina vieraassa tilassa ja oudossa paikassa. Muistisairaalla saattaa olla tällöin tunne turvattomuudesta vaikka fyysisestä turvallisuudesta olisikin huolehdittu. Muistan aina pohjalaisen äitini sanat hoivayksikön lukittujen ovien takana: "Mitä pahaa mä oon teheny, kun oon joutunu vankilahan".

Kirjoitus on julkaistu pidempänä versiona Suomen muistiasiantuntijat ry:n Memo-lehdessä ja julkaistaan blogina myös Etelä-Pohjanmaan Muistiyhdistys ry:n verkkosivuilla.

Kirjoittaja:

Merja Riikonen, FM, Muistiliiton hallituksen jäsen
merkku.riikonen@gmail.com