Muistisairaiden kuntoutus ei ole lastenleikkiä

Muistisairaiden kuntoutus ei ole lastenleikkiä

23.11.2017

Ettei vain sattuis mitään. Ei kannata yrittää, jos ei onnistukaan. Ei muistisairaiden ja iäkkäiden enää tarvitse jaksaa. Ei parantumatonta sairautta sairastavan kuntoutumiseen kannata panostaa.

Ja höpsis.

Olen viime aikoina pohdiskellut paljon muistisairaiden yksilöllisyyttä – sitä, että jokaisella on omat taidot, kyvyt, tarpeet ja toiveet. Ja sitä, miten muistisairaita liian usein aliarvioidaan, paapotaan ja liiaksi suojellaan. Ihan vain muistisairauden diagnoosin vuoksi.

Juttelin aiheesta Päijät-Hämeen Muistiyhdistyksen Elisa Ahosen kanssa. Hän on tehnyt töitä muistisairaiden ja kuntoutuksen parissa vuosien ajan. Aivojumpparyhmissä on muistisairaille tarjottu ihan samoja aivopähkinöitä kuin esimerkiksi nuorille koululaisille, pitkäaikaistyöttömille ja aivoverenkiertohäiriön sairastaneille. Ne ovat haastavia – jopa siinä määrin, että aina ohjaajat eivät itsekään meinaa saada tehtäviä ratkotuksi.

Elisa sanoo, että aivojumppatehtävien kuuluukin olla mielekkäitä, motivoivia, uudenlaisia ja innostavia. Ja haastavia, kunhan tarjolla on ohjausta ja tukea. Ei vain jotain helppoja palapelejä.

Ja se on minusta perin lohduttavaa! Olisi kamalaa, jos iän ja sairauden myötä saisin ratkottavakseni enää ne yksinkertaisimmat ristikot – vain siksi, että ikää on tullut ja joku diagnoosikin siinä sivussa. Sehän on sama kuin kaikille iäkkäille tarjoiltaisiin vain muusseja ja kiisseleitä, ihan vain siksi, että ovat vanhoja. Tai että kaikki muistisairaat istutettaisiin automaattisesti tuolijumppaan, vaikka jalat kantaisivat vielä maratonin verran.

Elisa ei suostu lokeroimaan ”muistisairaille sopivia tehtäviä”. Tärkeintä on, että jokainen saa harjoittaa kognitiivisia taitojaan monipuolisesti ja yksilöllisesti. Muistisairaskin ihminen voi liikkua epämukavuusalueella ja kykyjensä ylärajoilla, kun saa tarvittavan tuen. Myös virheitä saa tulla, sillä kukapa meistä aina osaisi ja onnistuisi.

Näytin Elisalle eräitä aivojumppatehtäviä, joista olin itse onnistunut ratkaisemaan vain yhden. Niissä annettiin kaksi sanaa, joiden perusteella piti johtaa kolmas. Siis esimerkiksi:

Mikä valtio:

  • Slusikka
  • Shaarukka
  • ?

Tämän osasin ratkaista, muut olivat minulle ihan hepreaa. Aivoissa kuhisi.

Joo, me ollaan tehty näitä ihan samoja muistisairaiden ryhmien pikkujouluissa, Elisa naurahtaa. Ei tämä ole yhtään liian vaikea muistisairaille, kun ohjatusti tehdään! Haastavia nämä toki ovat, mutta yhdessä mietitään, miten ne ratkotaan. Ohjaajalla pitää olla taito johdatella eteenpäin ja haastaa pohtimaan olennaisia asioita, ja sieltä ne ratkaisut sitten löytyvät. Kognitiivisessa harjoittelussa olennaisinta on se ratkaisuprosessi, ohjaus ja keskustelu – ei pelkkä lopputulos.

Miten päijäthämäläiset muistisairaat ja läheiset sitten suhtautuvat näihin perin kiperiin tehtäviin? Elisa kertoo, että moni omainen uskoo aktiivisella aivojen harjoittamisella olevan vaikutusta toimintakykyyn. Sairastuneet saattavat pyyhkiä hikeä otsalta ja leikkimielisesti kutsua ryhmänohjaajia orjanpiiskureiksi, mutta aina he tulevat ilolla ja yleensä lähtevät tyytyväisinä. Ja kun joskus tuskastuttaa urakalla, niin seuraava kerta voi olla taas parempi. Moni kokee hienona ja arvostavana sen, että myös muistisairaille tosiaan tarjotaan ”ihan oikeaa kuntoutusta”.

Jos minä joskus sairastun muistisairauteen, antakaa minun edelleen yrittää ja erehtyä, tehdä ja mennä, kokeilla, mokata ja onnistua. En nimittäin pidä pumpulissa istuskelusta.

Lue lisää:

Kirjoittaja:

Heidi Härmä
Muistiliiton ent. viestintäkoordinaattori
heidi.harma@gmail.com

Heidi.jpg