Meidän elämästämme

25.5.2015

Tampereen Museokeskus Vapriikki tilasi minulta sarjan lyhyitä animaatioita kenkien valmistuksen eri vaiheista. Voidakseni havainnollistaa kenkien valmistusta, minun piti ensin ymmärtää kuinka koneet olivat aikoinaan toimineet.

Käytöstä poistettu kengänvalmistuskone seisoi mykkänä museon varastossa. Tutkija, eläkkeellä olevat maahantuoja sekä vanha kenkämestari pohtivat miten kone oli aikanaan toiminut. Tutkija tiesi teoriassa miten se toimii. Maahantuoja tiesi tekniset tiedot: mitä kone teki. Kenkämestari oli aikoinaan käyttänyt konetta vuosikymmenet. Hän otti kenkäaihion käteensä, pyöritteli sitä aikansa kunnes se tuntui sopivalta kouraan ja meni koneen ääreen. Toinen käsi hamusi sopivaa vipua ja jalka etsi poljinta painettavaksi. Jos käsi ei löytänyt etsimäänsä, oli selvää että jokin osa puuttui. Kenkämestari ei osannut sanoin selittää miten kone toimii. Tieto oli hänellä kuitenkin tallella, se ohjasi käden vivulle, jalan polkimelle ja tunnisti mikä osa koneesta puuttui. Liikemuisti, vuosien aikana kehittynyt hiljainen tieto, tiesi miten kenkäaihio kulkee prosessissa.

Olimme kaksi vuotta sitten Kelan sopeutumisvalmennuskurssilla. Omaisten ja sairastuneiden liikuntatunnilla asetuttiin piiriin. Vasen käsi nenänpäähän ja oikealla vasemmasta korvasta – ja sitten vaihda päinvastoin. Se aktivoi aivoja ja kehittää muistia.

Harva meistä on kiinnostunut liikunnasta, jota ei koe mielekkääksi.

Raoulia ei sisähallin ryhmäliikunta innostanut, mutta koripallotelineet kiinnostivat. Hän halusi heitellä koreja.  Saimme houkuteltua ryhmästämme pitkänhuiskean nuorukaisen pelikaveriksi. En ollut uskoa silmiäni nähdessäni Raoulin, entisen b-junioreiden Suomen mestarin heittelevän koreja vaikka pelaamisessa oli 30 vuoden tauko.

Aloimme etsiä Raoulille sopivaa korisseuraa ja -paikkaa. Kyselimme tiloja urheiluhalleilta ja kouluilta, mutta turhaan. Kävimme läpi korisseurat ja tiedustelimme kelpaisiko muistisairas mukaan. Lopulta löytyi joukko, joka pelasi vain huvikseen, mutta kuitenkin ohjaajan valmennuksessa. Ohjaajalla oli aiempaa kokemusta vajaakuntoisista ja hän hyväksyi ennakkoluulottomasti muistisairaan joukkoonsa: ”Tulkaa katsomaan ja kokeilemaan”,  hän kehotti. Pelin jälkeen Raoul hehkui onnellisena: ”Vaikka jäisi viimeiseksi kerraksi, se kannatti.”

Raoul sai pelata kunnes joukkue hajosi. Sitten löysimme henkilökohtaisen avustajan, jonka kanssa korisharjoitukset jatkuivat kahden kesken. Treenien jälkeen vanha mestari Raoul totesi tyytyväisenä: ”Kyllä se poika vähitellen oppii, miten sormet pitää kaartaa, jotta saa oikean otteen pallosta”.

Muistisairas haluaa harrastaa sitä, mistä on kiinnostunut, mitä hän on aiemmin harrastunut tai mitä on aina halunnut harrastaa. Kuntoutussuunnitelmaa laadittaessa olisi hyvä kysyä,  mitä kuntoutuja itse haluaa, mistä hän pitää ja minkälaisesta liikunnasta hän nauttii. 

Raoul on soittanut klassista kitaraa 50 vuoden ajan. Kitaransoitto on välittänyt ilot ja surut. Sairauden myötä nuotinluku on vaikeutunut ja pitkät kappaleet eivät säily enää ulkomuistissa. Sormet toimivat, mutta nuotit eivät jäsenny. Korva kuulee kuitenkin virheet ja  entinen nautinto ja henkireikä tuottaa pettymyksen. Soitto loppui kokonaan pari vuotta sitten.

Pohdimme mikä avuksi, soitimme Kitaraseuraan, Sibelius-akatemiaan ja kyselimme ystäviltä neuvoa. Soitonopetus ei tässä auttaisi. Saimme kuulla musiikkiterapiasta. Raoulilla oli suuret odotukset, ja aluksi hän uskoi saavansa takaisin kykynsä soittaa klassisia kappaleita. Musiikkiterapiassa sekä soitetaan että puhutaan tunteista. Eteneminen on ollut hidasta, mutta palkitsevaa. Kitara on nyt päivittäin esillä. Soiton kesto pitenee jatkuvasti. Raoul hahmottaa nuotteja eritavalla kuin aikaisemmin. Hän lukee niitä jonkinlaisina ryhminä.

Musiikkiterapia osoittautui Raoulille erinomaiseksi kuntoutusmuodoksi, hän jatkaa entistä harrastustaan. Aivot ja kädet saavat harjoitusta ja soittaminen tuottaa suurta iloa ja tyydytystä. Valitettavasti yhteiskunta ei vielä tue muistisairaan yksilöllistä kuntoutusta. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevan musiikkiterapiaa ei tueta.

Jokaisella muistisairaalla tulisi olla oikeus yksilölliseen kuntoutukseen. Kuntoutus tulee lähteä yksilön tarpeista ja hänen elämänhistoriansa tulee ottaa huomioon. Kuntoutus tulee aloittaa silloin, kun yksilöllä on toimintakykyä jäljellä ja halua käyttää kykyjään ja taitojaan.

Kirjoittajat:

Raoul Grönqvist, TkT,  Milja Ahola, TaM, omaishoitaja

Kuva: Emma Grönqvist

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen muistiasiantuntijat ry:n Memo-lehdessä sekä lyhennettynä Muisti-lehdessä 2/2015.

Tämä teksti on vierasblogi, jonka sisältö vastaa kirjoittajan omaa näkemystä käsiteltävästä aiheesta. Kirjoitus ei välttämättä edusta Muistiliitto ry:n virallista kantaa.