Kuka olisin ilman muistojani?

2.3.2016

Aivojen toiminta on mielenkiintoista, ja muistamisen ja unohtamisen mekanismi se vasta jännä onkin. Aivomme käsittelevät jatkuvasti sinne saapuvaa tietoa ja lokeroivat automaattisesti asioita ja muistoja sen mukaan, miten merkitykselliseksi ne koemme. Samasta tilanteesta yksi osallistuja voi muistaa keskustelun sisällön, toinen tuoksut ja kolmas tunnelman. Yksi unohtaa hetken kuluttua, että on koskaan ollutkaan kyseisessä tilanteessa.

Ihmisen muistiin voi jäädä kummallisia asioita. Minä muistan ala-asteajalta esimerkiksi pienen puukoulun muoviämpärit, joissa järjestäjät toivat pannukakkua välipalaksi. Muistan myös joulujuhlien enkelikuorossa laulamisen, kirkonrotan ja polttopallon peluun sekä ala-asteen missikilpailut (minä olin Armi Aavikko). Oppitunteja en sitten niin muistakaan, yhden jälki-istunnon kyllä.

Nuoruusvuosilta mieleen ovat jääneet erityisesti lentopalloturnaukset ja varsinkin niiden iltaelämä. Samaan sarjaan kuuluvat notkuminen keskustassa, paleltuneet korvalehdet (silloin pipot eivät olleet muotia), bussikyydit lähikylän konsertteihin ja reviirin laajennuttua mehudiskoillat kaupungissa. Tärkeimmät muistot taitavat kylläkin liittyä niihin ihaniin poikiin ja poikaystäviin, jotka saivat sydämen hakkaamaan ja sukat sekaisin vain olemassaolollaan. Entinen valmentajani muistutti minua kyllä juuri vähän aikaa sitten myös siitä, miten lokki kakkasi päähäni Särkänniemen retkellä. Sen muiston olen ehkä halunnutkin unohtaa.

Nuoren aikuisen elämästä muistoissani ovat mm. työelämän opettelu vanhainkodin osastoilla, elämänkumppanin löytyminen ja ne lähikuppilan torstain discoillat. Niin paljon on myös muistoja, joita ei julkisesti voisi kertoa. Juttujanihan lukevat myös lapseni… niin ja äitini.

Muistojeni avulla olen oppinut elämääni ohjaavia suuria viisauksia, muun muassa:

1. Ystävät ovat tärkeitä ja läheisistä täytyy pitää huolta.
2. Työ on arvokas asia, joka pitää tehdä hyvin.
3. Miespuoliset lentopalloilijat näyttävät hyvältä.
4. Pitää nukkua, jotta jaksaa.
5. Vessan pitää olla aina siisti, jos vaikka joku vieraskin sattuisi pistäytymään.

Muistot ovat varmasti muokanneet minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Entä jos muistot alkaisivat kadota? Menettäisinkö silloin osan itsestäni? Unohtaisinko samalla, kuka minä olen? Muistisairas voi sairautensa edetessä olla vaarassa menettää myös elämänsä tärkeimpiä muistoja. Voiko minulle käydä niin?

Tämän päivän tapahtumat ovat huomispäivän muistoja. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia muistoja minulle ja läheisilleni tästä päivästä jää. Mitä sinä haluaisit tästä päivästä muistaa? Mitäköhän muut tulevat sinusta muistamaan?

Kirjoittaja:

aluejohtaja Minna Rosendahl
Varsinais-Suomen Muistiyhdistys ry, Varsinais-Suomen ja Satakunnan Muistiluotsi

Tämä teksti on vierasblogi, jonka sisältö vastaa kirjoittajan omaa näkemystä käsiteltävästä aiheesta. Kirjoitus ei välttämättä edusta Muistiliitto ry:n virallista kantaa.