Itsemääräämisoikeutta tukevan lainsäädännön aika on nyt
5.3.2019
Pitkään valmisteltu itsemääräämisoikeuslainsäädäntö eli uusi asiakas- ja potilaslaki ei suureksi pettymykseksi ehtinyt eduskunnan käsiteltäväksi nyt päättyvällä hallituskaudellakaan. Vaikka lakia ei saatu vieläkään voimaan, eivät itsemääräämisoikeuteen ja sen rajoittamiseen liittyvät arkipäivän tilanteet ole kadonneet. Monen muistisairaan ihmisen hoidossa itsemääräämisoikeutta ja erityisesti sen rajoittamista pohditaan päivittäin
-tällä hetkellä ilman lainsäädäntöä ja kuka mitenkin tulkiten.
Tilanne on kestämätön, sillä kyse on ihmis- ja perusoikeuksista. Itsemääräämisoikeudesta ja sen rajoittamisesta keskusteltaessa on hyvä tiedostaa, että lainsäädäntöä tarvitaan niin muistisairaan ihmisen kuin hänen hoitajansakin oikeusturvaksi.
Itsemääräämisoikeuslainsäädännön valmistelua jatkettaessa on tärkeää muistaa, että lain tarkoituksena on itsemääräämisoikeuden toteutumisen tukeminen. Enää ei tarvita yhtäkään itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen painottunutta lakiesitystä. On totta, että rajoitustoimenpiteistä tulee olla tarkat säännökset, mutta sen ansaitsevat myös itsemääräämisoikeutta tukevat seikat. Itsemääräämisoikeutta vahvistavat asiat pitää esittää laissa konkreettisesti yläkäsitteiden tason sijaan, muuten ne eivät näy käytännön soveltamistilanteissa sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Itsemääräämisoikeuslainsäädännössä keskeisin huomioitava asia on yhdenvertaisuus. Lain tulee voimaan tultuaan johtaa siihen, että lain piirissä olevat ihmiset ovat keskenään yhdenvertaisessa asemassa. Lain säännösten tulee olla sellaiset, että esimerkiksi muistisairaita ihmisiä kohtaan ei voida käyttää enempää rajoitustoimenpiteitä kuin muihin lain soveltamispiirissä oleviin ihmisiin. Yhdenvertaisuus on edellytys perustellulle ja perustuslain mukaiselle itsemääräämisoikeuslainsäädännölle: vain yhdenvertainen lainsäädäntö edistää muistisairaiden ihmisten asemaa.
Itsemääräämisoikeuslainsäädännön tulee sisältää säännökset myös hoitotahdosta. Hoitotahto on tärkeä oman tulevaisuuden ennakoinnin väline. Hoitotahto on keino saada itsemääräämisoikeuttaan toteutetuksi tilanteessa, jossa ei enää itse kykene ilmaisemaan mielipidettään hoidosta ja hoivasta. Sillä voi siten merkittävästi vaikuttaa siihen, että elämä on loppuun saakka oman näköistä. Lakiin kirjattuina selkeinä säännöksinä hoitotahdosta tulee nykyistä sitovampi. Samalla myös yleinen tietoisuus hoitotahdon tekemisen mahdollisuudesta kasvaa.
Itsemääräämisoikeuslainsäädännön toimeenpanoon on varattava riittävästi resursseja. Aikaa ja rahaa tarvitaan muun muassa koulutukseen, tiedottamiseen ja valvonnan järjestämiseen. Osaavat työntekijät ovat keskeisessä roolissa siinä, että lain soveltaminen lopulta vastaa lain henkeä.
Tiedon lisäämisellä puolestaan vaikutetaan myös asenteisiin. Alkuvuodesta käynnistyneen hoivakeskustelun yhteydessä on puhuttu riittävästä valvonnasta. Myös itsemääräämisoikeuslainsäädännön valmistelussa on varmistettava riittävät taloudelliset resurssit valvontaviranomaisille; omavalvontaan perustuva järjestelmä ei ole riittävä. Emmehän kukaan toivo, että itsemääräämisoikeutta rajoittavien toimenpiteiden käyttö olisi kymmenen vuoden kuluttua uuden kohun keskiössä.
Itsemääräämisoikeuslainsäädännön voimaan saamiselle on vihdoin löydyttävä yhteinen tahto. Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko totesi helmikuussa Muistiparlamentin avaussanoissaan, että itsemääräämisoikeuslainsäädäntö on muistisairaan oikeusturvan tärkein työkalu. Nyt tulee koota muistinpuolustajat yhteen ja ryhtyä toimiin. Itsemääräämisoikeuslainsäädännön aika on nyt.
