Asenne ratkaisee, vai ratkaiseeko?

9.1.2017

Viime lokakuusta lähtien olen kulkenut päivittäisen työmatkani junalla Salosta Pasilaan Muistiliiton toimistolle ja takaisin. Se tekee ajassa mitattuna kotoa toimistolle noin 1,5 tuntia per suunta. Melko pitkä työmatka, ajattelee moni. Ja ehkä se sitä onkin.

Pitkähkö päivittäinen työmatkani tuntuukin kiinnostavan monia tuttuja ja useampi on sitä myös ääneen taivastellut. Jotkut ovat pohtineet jaksamistani, mutta olen koittanut vakuuttaa, että se on turhaa. Minulle tuo työmatka on tietysti täysin tietoinen valinta ja mielestäni juuri sopiva hinta siitä, että saan tehdä juuri tätä työtä, jota teen. Minun mieleni ja sitä kautta aivojenikin hyvinvointia edistää erityisesti se, että saan tehdä haasteellista, mielekästä ja merkityksellistä työtä. Kotona ei ole myöskään pieniä lapsia, joita pitäisi lähettää aamuisin kouluun tai odottamassa äitiä työpäivän jälkeen.

Moni asia elämässä on omasta asennoitumisesta riippuvainen, kuten myös vaikkapa se, miten suhtautuu työmatkailuun junassa. Minulle se on, ainakin vielä, mm. aikaa itselle ja omille ajatuksille, tai voin vaikka torkahtaa tai katsoa netistä ohjelmia, joita en muuten ehdi, voin kuunnella kuunnelmia, haastatteluja, musiikkia, tai vaikkapa syödä aamupalaa kaikessa rauhassa. Ja muuten työskentely junassa on tosi tehokasta, oletteko kokeilleet? Kuulostiko ruusuiselta ajatukselta? Sitä se varmasti on, mutta se kertoo minun suhtautumisestani tähän asiaan. Myönteistä asennoitumista reissaamiseen edistää toki osaltaan myös se, että junat ovat kulkeneet lähestulkoon ajallaan Suomen vaihtelevasta säästä ja keleistä huolimatta ja toimistokin sijaitsee mukavan lähellä Pasilan asemaa. Mutta ymmärrän hyvin myös heitä, jotka eivät voisi kuvitellakaan samanlaista päivittäistä matkustamista.

Enkä tosiaankaan ole yksin pitkine työmatkoineni: meitä on monia, jo kasvotutuiksi muodostuneita salolaisia ja turkulaisia, jotka kohtaamme junassa päivittäin. Vielä ei olla sentään tervehtimisen asteelle kuitenkaan siirrytty, mutta on ollut jännä huomata esimerkiksi jo miltei vakiintuneiksi muodostuneet istumapaikat junavaunuissa, ja on ollut mukavaa ajankulua arvuutella, mitä kukin mahtaa tehdä työkseen. Uskoisin osuvani melko oikeaan, kun veikkaan matkaseuraani kuuluvan mm. muutaman opettajan, tutkijan, insinöörin, it-alan asiantuntijan ja papin. Ehkä se selviää ajan mittaan.

Ja muuten. Meille, jotka asumme pääkaupunkiseudun ulkopuolella, saattaa tuntua varsin vieraalta ajatus siitä, että työmatkaan kuluu paljon aikaa. Entäpä sitten pääkaupunkiseudulla asuvat? Heillä työmatka voi hyvinkin kestää saman ajan mennen tullen kuin minulla, joten tämäkin on loppujen lopuksi aika suhteellista.

Summa summarum: mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle, on kysymys sitten vaikkapa työmatkoista, ruokamieltymyksistä tai vaikkapa käsitöiden tekemisestä. Ja se juuri tekee meistä inhimillisiä, yksilöllisiä ihmisiä, ei koneita.

Kirjoittaja: