Muistisairaan lapset

Jos vanhempi sairastuu muistisairauteen työiässä, voi perheessä olla pieniäkin lapsia ja nuoria.

Lapselle tulee puhua muistisairaudesta lapsen kielellä, mitään salaamatta, lapsen tahdissa sitä mukaa kun hän asiasta kyselee. Lapsi aistii muutoksen vanhemmassaan ja perheen sisäisessä ilmapiirissä, vaikka se yritettäisiin piilottaa. Puhe kannattaa pitää tässä hetkessä, ellei lapsi erityisesti halua tietää tulevaisuudesta.

Vanhempaa lasta voi kiinnostaa myös sairauden mahdollinen perinnöllisyys. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse osata vastata, kunhan lupaa ottaa asiasta selvää ja palata siihen myöhemmin. Tärkeintä on rehellisyys ja lapsen huolen kohtaaminen.

Roolit muuttuvat väistämättä, mutta niiden päälaelleen kääntymistä tulee välttää. Lapset voivat jäädä sairauden jalkoihin, jolloin esimerkiksi masennus tai koulumenestyksen heikkeneminen jäävät huomaamatta. Lapsi voi kokea jäävänsä yksin. Myöskään tuki ja palvelut eivät useinkaan tavoita työikäisen muistisairaan lapsia.

On huolehdittava, ettei lapsi liian nuorena joudu kantamaan suhteettoman suurta henkistä taakkaa tai konkreettista vastuuta vanhempansa sairaudesta ja selviämisestä. Kriisitilanne perheessä ei poista lapsen omia tarpeita.

Vanhemmat saattavat tarvita ulkopuolisen tukea siihen, että perheeseen tullut sairaus ja lapsen tunteet pystytään kohtaamaan yhdessä. Tukea kannattaa hakea esimerkiksi opettajalta, kouluterveydenhoitajalta tai sosiaalityöntekijältä.

Jos lapsi on vanhempansa sairastuessa hyvin pieni, vanhemmat voivat koota vaikkapa valokuvakirjan, piirtää sukupuun, kirjoittaa kirjeitä tai nauhoittaa videon, jossa sairastunut vanhempi kertoo yhteisiä muistoja ja jakaa tunteensa lapselle. Näin lapselle jää vanhemmastaan jotain kaunista ja konkreettista muisteltavaa. Yhteisten muistojen kokoaminen ja niiden parissa askartelu voi olla terapeuttista ja eheyttävää myös sairastuneelle, hänen puolisolleen ja muille läheisille.