Vastuu välittämisestä kaikilla, vaan ei yksin kenelläkään

Vastuu välittämisestä kaikilla, vaan ei yksin kenelläkään

29.3.2014

Julkisuudessa on keskusteltu professori Urpo Kankaan ehdotuksesta, jonka mukaan elatusvastuu ikääntyvistä vanhemmista olisi jatkossa lasten kannettavana, jos iäkkään oma varallisuus ei riitä elämiseen. Kankaan esittämän mallin käyttöönottoa ei valmistella ministeriöissä, eduskunnassa tai hallituksessa. Tällä puheenvuorolla on kuitenkin jo saatu aikaan huolta ja murhetta omaisten ja läheisten keskuudessa.

On kaunis ajatus, että panostaisimme yhteisöllisyyteen ja yhteiseen vastuunkantoon sen sijaan, että sysäämme tukea tarvitsevat yhteiskunnan niskoille. Ei ole kuitenkaan syytä mennä ääripäästä toiseen. Elämme hyvinvointivaltiossa, jossa maksamme veroja saadaksemme tarvittaessa apua ja palveluja. Emme missään nimessä voi yksikantaan sanoa, että lasten on huolehdittava vanhemmistaan – kukin muistisairas ja perhe elää omaa yksilöllistä elämäänsä.

Ajatellaanpa tilannetta, jossa vähävarainen muistisairas ihminen ikääntyy. Lapsia on, mutta osa asuu ulkomailla ja loputkin satojen kilometrien päässä, ja heidän elämänsä on valtavan kuormittavaa ja kiireistä jo omien lasten ja töiden parissa. Jos tällaisessa tilanteessa elävien lasten vastuulle jätettäisiin ikääntyvästä ja heikkomuistisesta äidistä huolehtiminen, eikö tahattoman heitteillejätön riski ole liian suuri? Lisääkö ehdotettu toimintamalli myös eriarvoisuutta?

Toisaalta moni työikäinen suomalainen kantaa jo nyt suurta huolta ikääntyvistä ja sairastelevista vanhemmistaan. Tämä ryhmä ajaa joka viikonloppu toiselle puolen maata tarkistamaan, onko äiti muistanut käydä suihkussa ja onko jääkaappiin homehtunut ruokaa. He ostavat lapsuudenkotiinsa siivouspalvelun ja käyttävät työaikaansa vanhempiensa lääkärikäynteihin. He heräävät öisin muistisairaan isänsä puheluihin tai ihan vain omaan huoleensa siitä, jaksaako isä tänään nukkua omassa sängyssään vai lähteekö taas etsimään kotia aamutohveleissaan pakkaseen.

On hyvä, että kannamme huolta läheisistämme, sillä palvelujärjestelmämme ei parhaimmillaankaan pysty kaikkeen. Kankaan ehdotuksen taustalla on pelko siitä, etteivät yhteiset rahamme riitä, kun väestö ikääntyy. Kun samalla muistisairaiden ihmisten määrä lisääntyy, olemme väistämättä pian tilanteessa, jossa nykyiset sosiaali- ja terveyspalvelujet eivät pysty kannattelemaan niille annettua kuormaa. Ratkaisu ei kuitenkaan löydy vain lompakolta toiselle siirtymisestä.

Ei elämän viimetaipaleella ole kyse vain hoidosta ja hoivasta, vaan hyvästä ja mielekkäästä elämästä. Sitä ei tueta vain riittävin vuodepaikoin, henkilöstömitoituksin tai palveluja ostamalla. Hyvä elämä mahdollistetaan pienin teoin: iäkäs ja sairaskin ihminen jaksaa ja pärjää kotonaan paremmin, jos hänen toimintakykyään aktiivisesti tuetaan. Kävelylenkit ystävän rinnalla, ruuan laittaminen tyttären seurassa, päivittäiset turvaa luovat puhelut lapsien kanssa – kaikki nämä ovat osa elämän kokonaisuutta. Läheisiä tarvitaan, mutta hyvinvointiyhteiskunnan roolia yhdenvertaisuuden ja elämänlaadun tukijana ei saa romuttaa.

Kirjoittaja:

Heidi Härmä
Muistiliiton ent. viestintäkoordinaattori
heidi.harma@gmail.com

Heidi.jpg