/fi/muistiliitto/ajankohtaista/muistiliiton-blogi/blogikirjoitukset/valilla-riittaa-vain-se-etta-valitat/

Vertaistukea tarjolla

Tukea muistisairaan läheiselle:

Vertaislinja-tukipuhelin

p. 0800 9 6000

(maksuton, joka päivä klo 17-21)

 

Keskusteluja muistisairaille ja läheisille verkossa:

Vertaislinja-keskustelupalsta

 

Toimintaa ja tukea kaikille

muistiyhdistyksissä

 

Liity jäseneksi

Välillä riittää vain se, että välität

27.1.2017

Tasan vuosi sitten makasin sairaalassa Sydneyssä, Australiassa, ja toivoin, että näen vielä huomisen. Lääkärit eivät olleet vielä osanneet diagnosoida tartuntaa joka minut oli kirjaimellisesti kaatanut, täyttänyt keuhkoni nesteellä ja aiheuttanut lähimuistin katoamisen. Siinä vaiheessa tiedettiin vain, että jos tulehdusarvoja ei saataisi alas saman tien, kehoni alkaisi sulkea itse itseään.

Samaan aikaan Lahdessa mummo vietiin sairaalaan, koska hänen kuntonsa oli heikentynyt huomattavasti. Hänellä oli alkava Alzheimerin tauti, ja parhaillaan jonotettiin paikkaa vanhainkotiin, kun hän sitten uuden kaatumisen jälkeen joutuikin sairaalaan.

Olin viimeisen vuoden toiminut mummon omaishoitajana äitini rinnalla. Olimme aina olleet läheisiä, mutta yhdessä vietetty vuosi tiivisti kolmen sukupolven mimmitiimimme miltei yhdeksi ja samaksi persoonaksi. Kuulostimme kaikki toisiltamme, eli suurimmaksi osaksi mummolta, emmekä enää osanneet oikein mistään muusta puhuakaan kuin toisistamme.

Tätäkö se on sinullekin?

Omaishoitajuus meni luihin ja ytimiin, ja kun oli aika lähteä Australiaan lomalle poikaystäväni luo, tuntui kuin olisin jättänyt osan sieluani Suomeen. Lomailu tuntui tekopyhältä, ja koko ajan pelotti, että kotona sattuisi jotain, kun itse olin matkalla.

Niin sattuikin. Sattui vain minulle yhtä paljon kuin mummollekin. Niinä hetkinä, kun kipu lievitti hetkeksi ja ymmärsin missä olin, mietin, onko tässä nyt taas yksi kohtalon tapa opettaa minulle jotakin. Hyväkuntoiseksi nuorehkoksi naiseksi myöhemmin diagnosoitu legioonalaistauti oli ottanut minusta kaiken ilon irti. Hetken lääkärit luulivat, että päätyisin siihen 5-10% sairastuneista jotka eivät jaksa taistella loppuun asti.

Tarkoitusta etsiessäni toivoin, että omilla kärsimyksilläni voisin ottaa edes pienen osan mummon kivuista pois. Anoin kaikkia kohtalon jumalia ottamaan vastaan oman sijaiskärsijän roolini ja lähettämään helpotusta toiselle puolelle maailmaa ihmiselle, jonka pelkäsin jättävän minut ennen kuin ehtisin takaisin kotiin.

En usko, että rukoukseni menivät sen pidemmälle kuin hämmästyneiden australialaishoitajien korviin, jotka kuuntelivat sekavaa suomenkielistä mutinaani päivästä toiseen. Sairastumiseni sai minut kuitenkin vihdoin ymmärtämään, kuinka tosissaan mummo oli ollut niiden kipujen kanssa, jotka häntä olivat vuodesta toiseen valvottaneet. Ja kuinka vähän itse niitä yrittänyt ymmärtää. Ennen omaa kuuden viikon taisteluani tuskia vastaan, minulla ei ollut mitään tarttumapintaa siihen, kuinka vaikeaa elämä pitkäaikaissairauden kanssa voi olla. Lisää perspektiiviä toi myös oma hetkellinen lähimuistin menetykseni. Tätäkö se on ollut mummo sinullekin joka päivä? Tällaiseltako maailmasi on näyttänyt?

Näihin kysymyksiini en koskaan ehtinyt saada vastausta. Kyyti vei Seutulasta suoraan mummon sängyn viereen uuteen vanhainkotihuoneeseen. Seuraavan viikon vietimme yötä päivää äidin kanssa mummoa kädestä pitäen ja rakkaudentunnustuksia korvaan kuiskutellen, kunnes keho viimein antoi periksi, ja mummo nukkui pois eräänä usvaisena aamuyönä.

Lähellä ja tukena

Vuoden ajan olen suominut itseäni siitä, etten ollut ajoissa perillä kertomassa mummolle kaikkea oppimaani. Kertomassa, että olen tullut takaisin. Kertomassa, että nyt ymmärrän. Olen käynyt läpi samoja mielen taisteluita kuin äitini, miettien kuinka paljon enemmän olisin voinut antaa ja tehdä ja ymmärtää. Riittämättömyyden tunne on ollut valtava, kun sitä jälkiviisautena on niskaansa kaatanut.

Ajan kuluessa olen kuitenkin alkanut sisäistää, että se mitä omasta sairastumisestani koin oppineeni, on henkilökohtaista, aivan niin kuin kaikki kipu. Koskaan ei voi täysin tietää miltä toisesta tuntuu, mutta auttaa voi ilman sitäkin.

Todellinen oppiminen omaishoitajuudessa tapahtui kaikkina niinä päivinä, joina olin paikalla, mukana arjessa. Ja vaikka en kokenut mummon kipuja ja ajoittaisia vierailuja toisiin todellisuuksiin täysin ymmärtävänikään, olin silti lähellä ja tukena. Pääasia oli, että välitin. Ja välitän vieläkin. Siksi tiedän nyt, että vaikka yksi mimmitiimistämme nukkuukin ikiunta, hän varmasti ymmärtää, että yritimme parhaamme. Rakkaus ja välittäminen kantoivat meitä kaikkia loppuun asti siitäkin huolimatta, että ihan aina emme samassa todellisuudessa osanneetkaan elää.

Kirjoittaja:

sisällöntuottaja, ex-omaishoitaja Tiina Kokki
www.tiinakokki.net


Tämä teksti on vierasblogi, jonka sisältö vastaa kirjoittajan omaa näkemystä käsiteltävästä aiheesta. Kirjoitus ei välttämättä edusta Muistiliitto ry:n virallista kantaa.

Sivu päivitetty 27.1.2017
comments powered by Disqus

MUISTILIITTO RY
Pasilanraitio 9 B, 7.krs
00240 Helsinki 

Puhelin 09 6226 200 
Sähköposti toimisto(at)muistiliitto.fi
Tarkemmat yhteystiedot »

Muistiliitto ry on vuonna 1988 perustettu kansanterveys-, potilas- ja omaisjärjestö. Toiminnan tarkoituksena on edistää tämän kohderyhmän elämänlaadun ja hyvinvoinnin yleisiä edellytyksiä. Muistiliitolla on 44 jäsenyhdistystä ympäri Suomen.

Muistiliitto ry rekisteriseloste (pdf)