/fi/muistiliitto/ajankohtaista/muistiliiton-blogi/blogikirjoitukset/rakkaus-ei-koskaan-havia/

Vertaistukea tarjolla

Tukea muistisairaan läheiselle:

Vertaislinja-tukipuhelin

p. 0800 9 6000

(maksuton, joka päivä klo 17-21)

 

Keskusteluja muistisairaille ja läheisille verkossa:

Vertaislinja-keskustelupalsta

 

Toimintaa ja tukea kaikille

muistiyhdistyksissä

 

Liity jäseneksi

Rakkaus ei koskaan häviä

13.10.2015

Isäni lähti enkelten matkaan muutamia vuosia sitten alkusyksyn lämmössä ja utuisessa aamussa. Sairaus ei antanut armoa, vaan hiljalleen vuosien saatossa vei isää kohti tuntematonta, jossa hän kadotti otteensa itsestään ja ympäröivästä maailmasta.

Muistan pohtineeni kerta toisensa jälkeen, miltä isän maailma näyttää. Sen täytyi olla tyystin erilainen meidän maailmaamme verrattuna.

Sairaus vei puhekyvyn, enkä voinut kysyä, millaista siellä on. Enkä enää kuullut sanoja: "Minä rakastan sinua." Niiden vuosien aikana opin vahvasti, että rakkautta voi osoittaa elein. Isän katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, ja kosketuksesta välittyi vahva lämpö ja kaipaus. Sain tuntea hänen rakkautensa, kun istuimme hiljaa käsi kädessä. Tai kun hän katsoi minua yllättäen silmiin hymyillen, tiesin hänen ajattelevan, että siinä hän on, minun punatukkainen tyttöni, jota rakastan.

Mutta niinä huonoina päivinä, kun menin hoitokotiin vierailemaan, en saanut mitään otetta hänen katseestaan tai kosketuksestaan. Muistan erään kerran kun tulin hoitokotiin, ja lähdin kävelemään käytävää pitkin vastaantulevaa isää kohti. Lähelle päästyäni sanoin: "Terve isi, me tulimme moikkaamaan sinua." Isä katsoi minua vieras ilme kasvoillaan ja käveli ohitseni. Sellaisina päivinä isä oli jotenkin hukassa ja vaelteli ympäriinsä levottomana. Tuo hetki pysähdytti minut siihen paikkaan, enkä pystynyt liikkumaan. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja alkoivat tipahdella ropisten. Kyyneleeni olivat ainoa asia, mikä sillä hetkellä maailmassa tuntui liikkuvan.

Itku oli läsnä joka kerta, vaikka isä olisi ollutkin hyvällä tuulella. Tiesin, miten sairaus päättyy ja se tieto iski joka kerta vasten kasvoja, kun kävimme hänen luonaan. Ulkonäkö muuttui kuihtuneemmaksi ja sanoja tuli yhä vähemmän. Oli raskasta yrittää olla isän vuoksi iloinen ja harvoin pystyin siihen. Surin isän nähden ja jälkeenpäin ajattelen, että niin sen pitikin mennä. Miksi salaisin suruni isältä? Rakastinhan häntä valtavasti ja itku kuului minun luopumistyöhöni.

Sairaus oli sairaus ja se täytyi hyväksyä, sillä sitä ei pystytty parantamaan. Vaikka sattui, olin aina yhtä iloinen kun näin isän hymyilevän, ja sen tutun, humoristisen pilkkeen hänen silmissään. Onni oli pienissä asioissa ja sain niistä valtavasti voimaa eteenpäin. Uskon isän saaneen voimaa meidän naurustamme ja ilostamme. Jokainen isä haluaa lapsensa olevan onnellinen. Suurin kipu syntyi siitä, että muistin, mitä isä oli ennen ollut. Se oli samalla myös se kantava voima. Pystyin ajattelemaan, että tämä sairaus muuttaa isän, mutta se ei vie minulta koskaan muistoja hänestä.

Sairaudestaan huolimatta isä oli yhä se sama ihminen, joka vei minut lapsena kalastamaan Oulujärvelle, hillaretkille Lappiin tai huvipuistoihin ympäri Suomen. Hän oli yhä se ihminen, joka lauloi meille Ihmeestä ja Kummasta, kertoili taivaan tähtikuvioista tai nauratti hassuilla jutuillaan. Hän oli sama ihminen, mutta nuo asiat olivat vaihtuneet erilaiseen todellisuuteen. Nyt me istuimme hiljaa käsi kädessä, kävimme lyhyillä kävelyillä tai katsoimme valokuvia. Tärkeintä oli olla läsnä.

Ei minun tarvinnut tietää, millainen isän maailma oli. Se oli samanlainen kuin meidän muidenkin. Niin kauan kuin hän hengitti, me hengitimme samaa ilmaa. Isän tietoisuus tästä hetkestä katosi, eikä hän tiennyt enää, mikä päivä tai vuosi oli. Hän ei tunnistanut tasavallan presidenttiä tai ollut perillä maailman tilanteesta. Niiden asioiden tunnistamiseen tarvitaan älyä ja mieltä. Mutta yhdestä asiasta olen täysin varma: minut isä muisti loppuun saakka, sillä siihen tarvitaan sydämen ymmärrystä. Isän rakkaus ei häviä, vaikka muisti menee.

Kirjoittaja:

Tiia Ung
viestinnän opiskelija, kokemusasiantuntija
tiiaung91(at)gmail.com

Kun isä unohti - vertaiskeskustelua verkossa

Muistiliitto on avannut verkkovertaisryhmän työikäisten muistisairaiden lapsille ja nuorille (13-30v.) Facebookissa. Kun isä unohti -ryhmä on suljettu, eli keskustelua voivat seurata vain ryhmän jäsenet. Ryhmään voi liittyä painamalla "Liity ryhmään" -painiketta. Vertaismoderaattorina toimii bloggarimme Tiia Ung.

Tervetuloa juttelemaan - aiheesta ja sen vierestä!

Tämä teksti on vierasblogi, jonka sisältö vastaa kirjoittajan omaa näkemystä käsiteltävästä aiheesta. Kirjoitus ei välttämättä edusta Muistiliitto ry:n virallista kantaa.

Sivu päivitetty 17.10.2015
comments powered by Disqus

MUISTILIITTO RY
Pasilanraitio 9 B, 7.krs
00240 Helsinki 

Puhelin 09 6226 200 
Sähköposti toimisto(at)muistiliitto.fi
Tarkemmat yhteystiedot »

Muistiliitto ry on vuonna 1988 perustettu kansanterveys-, potilas- ja omaisjärjestö. Toiminnan tarkoituksena on edistää tämän kohderyhmän elämänlaadun ja hyvinvoinnin yleisiä edellytyksiä. Muistiliitolla on 44 jäsenyhdistystä ympäri Suomen.

Muistiliitto ry rekisteriseloste (pdf)